Haimasyöpä

Haimasyövän oireet muistuttavat monen muun sairauden oireita, ja haimasyöpä on usein pitkään oireeton. Tavallisimmat oireet ovat laihtuminen, ylävatsakipu, selkäkipu ja ihon kellastuminen Myös suolen toiminta usein muuttuu. Sen seurauksena voi esiintyä ripulia ja pahoinvointia, joskus myös oksentelua.

Epämääräisten oireiden takia haimasyöpä löytyy usein valitettavan myöhään. Lisäksi haimasyöpä on vaikea havaita, koska haima on piilossa muiden elinten takana ja syövällä on tilaa kasvaa. Mahalaukku, ohutsuoli, sappitiehyet, sappirakko, maksa ja perna ympäröivät haimaa.

Haimasyövän oireita voivat olla myös haimatulehdus, laskimotukokset, maksan suurentuminen tai tuore aikuisiän diabetes.

Kaikkia haimasyövän syntyyn vaikuttavia tekijöitä ei varmuudella tunneta. Tupakoinnilla, kroonisella haimatulehduksella ja diabeteksella on havaittu yhteys syövän syntyyn. 

Lisäksi runsaasti rasvaa ja punaista lihaa sisältävä ravinto, vähän hedelmiä ja vihanneksia sisältävä ravinto sekä alkoholinkäyttö lisäävät haimasyövän riskiä. 

Jos sinulla epäillään haimasyöpää, tutkimustapoja on useita. Yleensä kasvainta etsitään ultraääni- eli kaikututkimuksen avulla, tietokonetomografialla (TT) tai magneettikuvauksella. Nämä tutkimukset ovat kivuttomia. Niiden avulla saadaan usein myös käsitys siitä, miten laajalle syöpä on levinnyt. 

Ultraäänitutkimuksella voidaan todeta yleensä yli kahden senttimetrin kokoiset haimakasvaimet. Tietokonetomografia (TT) erottaa yleensä noin 10-15 millimetrin kokoiset haimakasvaimet ja sen avulla voidaan selvittää myös mahdollinen levinneisyys esimerkiksi imusolmukkeisiin ja maksaan. Magneettikuvausta (MRCP) voidaan käyttää sappi- ja haimateiden tarkempaan tutkimukseen. 

Täydentävänä tutkimuksena etenkin, mikäli esiintyy keltaisuutta, tehdään ERCP-tutkimus (endoskooppinen retrogradinen kolangiopankreatografia). Siinä taipuisa lasikuituoptinen tähystin ohjataan suun ja nielun kautta mahalaukkuun ja sieltä edelleen ohutsuoleen. Tämän putken läpi tutkija ruiskuttaa varjoainetta ja näkee tutkittavan alueen, esimerkiksi haima- ja sappitiehyet. Endoskooppiseen tutkimukseen on mahdollista liittää myös ultraäänitutkimus (EUÄ) ja ottaa näytteitä. ERCP:n yhteydessä pistetään muovi- tai metalliverkkostentti tukkeutuneiden haima-/sappiteiden avaamiseksi.

Haimassa olevasta epäilyttävästä muutoksesta saatetaan ottaa neulalla näyte vatsanpeitteiden läpi tietokonetomografian tai kaikututkimuksen aikana.

Haimasyöpään liittyvää keltaisuutta voidaan hoitaa PTC-tutkimuksen (perkutaaninen transhepaattinen kolangiografia) asettavan stentin (PTBD) avulla. Tätä tutkimustapaa käytetään yleensä silloin, jos ERCP ei onnistu. Tässä tutkimuksessa työnnetään ohut neula oikean kyljen läpi maksaan, ja neulan kautta ruiskutetaan varjoainetta sappitiehyisiin. Röntgenkuvauksessa selviää, löytyykö alueelta tiehyttä tukkivaa ylimääräistä kudosta.

Valikoiduissa tilanteissa käytetään myös muita kuvantamismenetelmiä, kuten PET-TT-kuvausta.

Haimasyöpää epäiltäessä tutkitaan verinäytteestä merkkiaine CA19-9, jota osa haimasyöpäsoluista erittää. Kuitenkin vain noin 80 prosentilla haimasyöpää sairastavista arvo nousee viitearvoja korkeammaksi.

Näistä tutkimusmenetelmistä huolimatta voi käydä niin, että haimasyöpä diagnosoidaan vasta leikkauksessa. Leikkauksessa kirurgi tutkii haiman ja sen läheiset kudokset. Samalla voidaan saada käsitys kasvaimen levinneisyydestä.

Haimasyövän hoidon valinta ja potilaan ennuste riippuvat kasvaimen levinneisyydestä ja potilaan yleiskunnosta. Levinneisyys ilmaistaan TNM-luokituksen tai levinneisyysluokittelun avulla. TNM-luokituksessa T (tumor) kuvaa kasvaimen tunkeutumista ympäristöönsä, N (node) leviämistä läheisiin imusolmukkeisiin ja M (metastasis) mahdollisia etäpesäkkeitä.

Valtaosa haimasyövistä on jo ehtinyt levitä haiman ulkopuolelle, kun ne huomataan. Myös etäpesäkkeet ovat yleisiä. Haimasyöpä pyrkii leviämään paikallisten imusolmukkeiden lisäksi maksaan, keuhkoihin, kauempana sijaitseviin imusolmukkeisiin ja vatsakalvoon.

 Emokasvain:

Alueelliset imusolmukkeet:

Kauempana olevat etäpesäkkeet:

Levinneisyysluokitus

Haimasyöpä leikataan aina, jos se on mahdollista. Pysyvään paranemiseen tähtäävä leikkaus tehdään, jos kasvain on pieni eikä se ole lähettänyt etäpesäkkeitä. Leviäminen paikallisiin imusolmukkeisiin ei yleensä estä laajaa leikkausta. Ongelmallista on, että vain 7-15 prosentille sairastuneista voidaan tehdä niin laaja leikkaus, että kaikki syöpäkudos saadaan poistettua.

Haimasyövän leikkaushoito on kuitenkin viime vuosina kehittynyt ja yhä useampi voidaan leikata.  Aiemmin kasvaimen kasvu verisuoniin johti poikkeuksetta leikkauksesta luopumiseen. Nykyisin ylemmän suolilievelaskimon tai porttilaskimon resektiot ovat mahdollisia, eikä potilaiden ennuste niiden jälkeen poikkea tavallisen haimaleikkauksen jälkeisestä ennusteesta. Suuriin valtimoihin kiinnittyneen kasvaimen leikkaushoitoon sen sijaan on liittynyt lisääntynyt leikkauskomplikaatioiden ja -kuolleisuuden riski, ja ennuste on pysynyt huonona leikkaushoidosta huolimatta.

Haimasyövän leikkaaminen on haastavaa. Käytössä on useita menetelmiä, joista valitaan kulloinkin tilanteeseen soveltuva. Kasvaimen sijaitessa haiman päässä tehdään pankretikoduodenektomia eli leikkauksessa poistetaan haiman pää, pohjukaissuoli, osa sappiteistä ja sappirakko sekä läheiset imusolmukkeet. Osa haimasta säästyy, minkä ansiosta haima voi edelleen tuottaa riittävästi ruoansulatukseen tarvittavia nesteitä ja insuliinia.
Koko haiman poisto eroaa edellisestä siinä, että siinä poistetaan myös haiman runko ja häntäosa, perna ja imusolmukkeet laajasti. Koska haima poistetaan kokonaan, potilaalle kehittyy insuliinihoitoa vaativa diabetes sekä ruuansulatusentsyymien puutos, ja pernan poiston jälkeen tarvitaan lisärokotuksia.

Kasvaimen sijaitessa haiman runko- tai häntäosassa poistetaan haiman keskiosa ja häntä. Myös sen yhteydessä joudutaan poistamaan perna.

Jos paikallisesti edennyttä haimasyöpää ei voida leikata, sen hoito aloitetaan yleensä solunsalpaajalla ja tilanne arvioidaan parin kolmen kuukauden kuluttua uudelleen. Jos kasvain reagoi hoitoon eli pienenee hyvin, leikkausmahdollisuudet voidaan arvioida uudelleen. Tarvittaessa solunsalpaajahoitoa voidaan jatkaa myös leikkauksen jälkeen. Mikäli leikkaukseen ei päästä, mutta syöpä on pysynyt paikallisena, voidaan lääkehoidon jälkeen harkita sädehoitoa yhdistettynä solunsalpaajahoitoon (kemosädehoito). Joskus syöpä tukkii sappitiehyet siten, että sappi patoutuu sappirakkoon. Tällöin tukos voidaan ohittaa ja ohjata sappi kulkemaan ohutsuoleen tai sappiteihin asentaa stentti.

Jos syöpä tukkii ruoan kulkua mahalaukusta eteenpäin, tukos voidaan avata asettamalla pohjukaissuoleen stentti tai ohittaa tekemällä yhdysaukko (anastomoosi) mahalaukusta ohutsuoleen, jolloin potilas voi jatkaa ravinnon nauttimista suun kautta.

Sädehoito

Sädehoitoa yhdistettynä solunsalpaajahoitoon (kemosädehoito) voidaan käyttää paikallisten ei-leikattavien haimasyöpien hoidossa. Hoito kestää noin 5 viikkoa. Tavallisinta on yhdistää sädehoitoon kapesitabiini- tai gemsitabiini-solunsalpaajahoito.

Vaihtoehtoisesti haimasyövän hoidoksi voidaan antaa korkea-annoksista tarkkaan kohdistettua n.k. stereotaktista sädehoitoa. Tuolloin sädehoito annetaan ilman solunsalpaajahoitoa ja hoidon kesto on lyhyempi.

Haimasyövän sädehoitoa hankaloittaa se, että haiman ympärillä olevat elimet vaurioituvat helposti. Haimasyöpä ei ole myöskään erityisen sädeherkkä, joten sen hoitamisen tarvitaan suuria sädeannoksia. Sädehoito suunnitellaan tarkasti tietokone- ja/tai magneettikuvien avulla.

Oireiden hoitaminen sädehoidolla.

Sädehoitoa voidaan käyttää etäpesäkkeiden aiheuttamien oireiden lievittämiseen. Näissä tilanteissa sädehoidon kesto on lyhyempi.

Solunsalpaajat

Solunsalpaajat ovat syöpäsolujen tuhoamiseen tarkoitettuja lääkeaineita. Niitä voidaan antaa tabletteina tai tiputuksena suoraan suoneen.

Laajaan, pysyvään paranemiseen tähtäävään leikkaukseen yhdistetään leikkauksenjälkeinen solunsalpaajahoito, niin kutsuttu liitännäishoito. Sen avulla pyritään varmistamaan, että kaikki syöpäsolut on saatu varmasti tuhottua.

Solunsalpaajahoito ei valitettavasti paranna levinnyttä haimasyöpää, mutta se voi lievittää sairauden aiheuttamia oireita. Lisäksi se pidentää elinaikaa jonkin verran. Hoitolinjaus on taudin etenemistä jarruttava. Solunsalpaajia käytetään, jos haimasyöpää ei voi leikata. Kaikille tehoavaa lääkettä tai lääkeyhdistelmää ei kuitenkaan vielä ole, joten uusia hoitomuotoja tutkitaan parhaillaan.

Gemsitabiini on yleisimmin haimasyövän hoidossa käytetty solunsalpaaja. Se on yleensä hyvin siedetty lääke, joka aiheuttaa yleensä vain vähän haittavaikutuksia. Joskus käytetään myös fluorourasiilia tai sen tablettiversiota kapesitabiinia. Hyväkuntoisille potilaille voidaan harkita yhdistelmäsolunsalpaajahoitoa, jossa käytetään gemsitabiinin, fluorourasiilin tai kapesitabiinin ohella jotakin toista solunsalpaajaa tai useita solunsalpaajia (mm. nab-paklitakselia, oksaliplatiinia, sisplatiinia, kapesitabiinia, irinotekaania).

Nykytietämyksen mukaan tehokkain hoito on FOLFIRINOX, jossa yhdistetään fluorourasiili, oksaliplatiini, irinotekaani ja kalsiumfolinaatti. Yhdistelmähoidot ovat selvästi rankempia kuin pelkkä gemsitabiinihoito, ja siksi niitä suositellaan vain hyväkuntoisille potilaille.

Muut lääkkeet

Solunsalpaajien teho levinneeseen haimasyöpään on kaikkiaan vaatimaton, joten uusia biologisia lääkeaineita on tutkittu paljon. Merkittäviä läpimurtoja ei kuitenkaan toistaiseksi ole saavutettu.

Haimasyövän sairastaneiden seuranta on yksilöllistä. Seurannan tiheys määräytyy sen mukaan, mitä hoitoja on käytetty ja minkälainen on sairastuneen yleiskunto. Syövän poistavan leikkauksen ja mahdollisen liitännäishoidon jälkeen sairastuneita yleensä seurataan viiden vuoden ajan.

Viiden vuoden kuluttua sairastumisesta elossa on vain noin 7 prosenttia sairastuneista. Huono ennuste johtuu siitä, että valtaosa haimasyöpäpotilaista on kovin iäkkäitä, uusiutumistaipumus on suuri ja tauti tunnistetaan yleensä vasta levinneenä.