Voit muokata sivustoa tilanteesi mukaan

Haimasyövän oireet muistuttavat monen muun sairauden oireita, ja haimasyöpä on usein pitkään oireeton. Tavallisimmat oireet ovat laihtuminen, ylävatsakipu, selkäkipu ja ihon kellastuminen, jotka useimmiten ovat etäpesäkkeiden aiheuttamia. Myös suolen toiminta usein muuttuu. Sen seurauksena voi esiintyä ripulia ja pahoinvointia, joskus myös oksentelua. 

Epämääräisten oireiden takia haimasyöpä löytyy usein valitettavan myöhään. Lisäksi haimasyöpä on vaikea havaita, koska haima on piilossa muiden elinten takana ja syövällä on tilaa kasvaa. Mahalaukku, ohutsuoli, sappitiehyet, sappirakko, maksa ja perna ympäröivät haimaa. 

Haimasyövän oireita voivat olla myös haima- ja laskimotulehdukset, maksan suurentuminen tai diabetes. 

Kaikkia haimasyövän syntyyn vaikuttavia tekijöitä ei varmuudella tunneta. Tupakoinnilla, kroonisella haimatulehduksella ja diabeteksella on havaittu yhteys syövän syntyyn. 

Lisäksi runsaasti rasvaa ja punaista lihaa sisältävä ravinto, vähän hedelmiä ja vihanneksia sisältävä ravinto sekä alkoholinkäyttö lisäävät haimasyövän riskiä. 

Myös altistuminen tietyille kemikaaleille, kuten bentsidiinille tai PAH-yhdisteille, voi lisätä haimasyövän riskiä. Noin viidestä kymmeneen prosenttia haimasyövistä voidaan katsoa johtuvan perinnöllisistä tekijöistä. 

Jos sinulla epäillään haimasyöpää, tutkimustapoja on useita. Yleensä kasvainta etsitään ultraääni- eli kaikututkimuksen avulla, tietokonetomografialla (TT) tai magneettikuvauksella. Nämä tutkimukset ovat kivuttomia. Niiden avulla saadaan usein myös käsitys siitä, miten laajalle syöpä on levinnyt. 

Ultraäänitutkimuksella voidaan todeta yleensä yli kahden senttimetrin kokoiset haimakasvaimet. Tietokonetomografia (TT) erottaa yleensä noin 10-15 millimetrin kokoiset haimakasvaimet ja sen avulla voidaan selvittää myös mahdollinen levinneisyys esimerkiksi imusolmukkeisiin ja maksaan. Magneettikuvausta (MRCP) voidaan käyttää sappiteiden tarkempaan tutkimukseen. 

Haimassa olevasta epäilyttävästä muutoksesta saatetaan ottaa neulalla näyte vatsanpeitteiden läpi tietokonetomografian tai kaikututkimuksen aikana. Näyte voidaan ottaa myös tähystyksessä ECRP-tutkimuksen yhteydessä. 

Täydentävän tutkimuksena voidaan tehdä ERCP-tutkimus (endoskooppinen retrogradinen kolangiopankreatografia). Siinä taipuisa lasikuituoptinen tähystin ohjataan suun ja nielun kautta mahalaukkuun ja sieltä edelleen ohutsuoleen. Tämän putken läpi tutkija ruiskuttaa varjoainetta ja näkee tutkittavan alueen, esimerkiksi haima- ja sappitiehyet. Endoskooppiseen tutkimukseen on mahdollista liittää myös ultraäänitutkimus. Usein samassa yhteydessä pistetään muovi- tai metalliverkkostentti tukkeutuneiden haima-/sappiteiden avaamiseksi. 

Haimasyöpää voidaan etsiä myös PTC-testin (perkutaaninen transhepaattinen kolangiografia) avulla. Tätä tutkimustapaa käytetään yleensä silloin, jos ERCP ei onnistu. Tässä kokeessa työnnetään ohut neula oikean kyljen läpi maksaan, ja neulan kautta ruiskutetaan varjoainetta sappitiehyisiin. Röntgenkuvauksessa selviää, löytyykö alueelta tiehyitä tukkivia ylimääräisiä kudoksia. PTC-toimenpide tehdään useimmiten tukkeutuneiden sappiteiden tutkimiseksi röntgenvarjoaineella ja sappiteiden avaamiseksi stentillä. 

Harvemmin käytetään myös muita kuvantamismenetelmiä, kuten PET-TT-kuvausta. 

Haimasyöpää epäiltäessä voidaan tutkia verinäytteestä merkkiaine CA 19-9, jota osa haimasyöpäsoluista erittää. Sitä näkyy kuitenkin vain noin 80 prosentilla haimasyöpää sairastavista. 

Näistä tutkimusmenetelmistä huolimatta voi käydä niin, että haimasyöpä diagnosoidaan vasta leikkauksessa. Leikkauksessa kirurgi tutkii haiman ja sen läheiset kudokset. Samalla voidaan saada käsitys kasvaimen levinneisyydestä. 

Haimasyövän hoidon valinta ja potilaan ennuste riippuvat kasvaimen levinneisyydestä ja potilaan yleiskunnosta. Levinneisyys ilmaistaan TNM-luokituksen tai levinneisyysluokittelun avulla. TNM-luokituksessa T (tumor) kuvaa kasvaimen tunkeutumista ympäristöönsä, N (node) leviämistä läheisiin imusolmukkeisiin ja M (metastasis) mahdollisia etäpesäkkeitä. Imusolmukkeet ovat pieniä pavunkaltaisia suodattimia, joiden läpi imuneste virtaa. 

Valtaosa haimasyövistä on jo ehtinyt levitä haiman ulkopuolelle, kun ne huomataan. Myös etäpesäkkeet ovat yleisiä. Haimasyöpä pyrkii leviämään imusolmukkeiden lisäksi maksaan, keuhkoihin, vatsakalvoon ja lisämunuaisiin. 

Emokasvain: 

TX	Emokasvainta ei pystytä luokittelemaan.
T0	Ei viitteitä emokasvaimesta.
Tis	Carsinoma in situ (syövän esiaste).
T1	Kasvain on rajoittunut haimaan, ja sen läpimitta on korkeintaan 2 cm.
T2	Kasvain on rajoittunut haimaan, ja sen läpimitta on yli 2 cm mutta korkeintaan 4 cm.
T3	Kasvain on rajoittunut haimaan ja sen läpimitta on yli 4 cm.
T4	Kasvain tunkeutuu keliakarunkoon tai ylempään suolilievevaltimoon ja/tai maksavaltimoon.

Alueelliset imusolmukkeet: 

NX	Imusolmukkeiden tilaa ei pystytä luokittelemaan.
NO	Ei kasvainkudosta alueellisissa imusolmukkeissa.
N1	Etäpesäkkeitä 1–3 alueellisessa imusolmukkeessa.
N2	Etäpesäkkeitä yli 3 alueellisessa imusolmukkeessa.

Kauempana olevat etäpesäkkeet: 

M0	Ei etäpesäkkeitä kauempana.
M1	Etäpesäkkeitä kauempana.

  

Levinneisyysluokitus 

Aste 0	TisN0M0
Aste IA	T1N0M0
Aste IB	T2N0M0
Aste IIA	T3N0M0
Aste IIB	T1–3N1M0
Aste III	T1-3N2M0, T4NO–1M0
Aste IV	T1–4N0–1M1

 

Leikkaus 

Haimasyöpä leikataan aina, jos se on mahdollista. Pysyvään paranemiseen tähtäävä leikkaus tehdään, jos kasvain on pieni eikä se ole lähettänyt etäpesäkkeitä. Leviäminen paikallisiin imusolmukkeisiin ei yleensä estä laajaa leikkausta. Ongelmallista on, että vain 10-15 prosentille sairastuneista voidaan tehdä niin laaja leikkaus, jossa kaikki syöpäkudos saadaan poistettua. 

Haimasyövän leikkaushoito on kuitenkin viime vuosina kehittynyt ja yhä useampi voidaan leikata.  Aiemmin kasvaimen kasvu verisuoniin oli leikkauksesta luopumisen syy. Nykyisin ylemmän suolilievelaskimon tai porttilaskimon resektiot ovat rutiinitoimenpiteitä, eikä potilaiden ennuste niiden jälkeen poikkea tavallisen haimaleikkauksen jälkeisestä ennusteesta. Suuriin valtimoihin kiinnittyneen kasvaimen leikkaushoitoon sen sijaan on liittynyt lisääntynyt leikkauskomplikaatioiden ja -kuolleisuuden riski, ja ennuste on pysynyt huonona leikkaushoidosta huolimatta.  

Haimasyövän leikkaaminen on mutkikasta. Siksi käytössä on useita menetelmiä, joista valitaan kulloinkin tilanteeseen soveltuva. Yleisimmässä ns. Whipplen leikkauksessa poistetaan se osa haimaa, jossa kasvain sijiatsee. Tämän lisäksi poisteaan pohjukaissuoli, osa mahalaukusta ja osa sappiteistä sekä läheiset imusolmukkeet. Osa haimasta säästyy, minkä ansiosta haima voi edelleen tuottaa riittävästi ruoansulatukseen tarvittavia nesteitä ja insuliinia.
Koko haiman poisto eroaa edellisestä siinä, että siinä poistetaan myös perna ja imusolmukkeet laajasti. Koska haima poistetaan kokonaan, potilaalle kehittyy insuliinihoitoa vaativa diabetes ja pernan poiston jälkeen tarvitaan lisärokotuksia. 

Kolmannessa leikkausmenetelmässä poistetaan haiman keskiosa ja häntä. Myös sen yhteydessä joudutaan poistamaan perna. 

Jos paikallisesti edennyttä haimasyöpää ei voida leikata, sen hoito aloitetaan yleensä solunsalpaajalla ja tilanne arvioidaan parin kolmen kuukauden kuluttua uudelleen. Joskus solunsalpaajahoitoon yhdistetään sädehoito, jolloin kyseessä on niin sanottu kemosädehoito. Jos kasvain reagoi hoitoon eli pienenee hyvin, leikkausmahdollisuudet voidaan arvioida uudelleen. Tarvittaessa solunsalpaajahoitoa voidaan jatkaa myös leikkauksen jälkeen. 

Myös pelkkää sädehoitoa voidaan käyttää, jos paikallista syöpää ei voida leikata. 

Oireita hoitava leikkaus on mahdollinen, jos haimasyöpä on levinnyt eikä sitä voida poistaa. Joskus syöpä tukkii sappitiehyet siten, että sappi patoutuu sappirakkoon. Tällöin tukos voidaan ohittaa ja ohjata sappi kulkemaan ohutsuoleen. 

Jos syöpä tukkii ruoan kulkua mahalaukusta eteenpäin, tukos voidaan ohittaa tekemällä yhdysaukko (anastomoosi) mahalaukusta ohutsuoleen, jolloin potilas voi jatkaa ravinnon nauttimista suun kautta. 

Sädehoito 

Haimasyövän sädehoitoa hankaloittaa se, että haiman ympärillä olevat elimet vaurioituvat helposti. Haimasyöpä ei ole myöskään erityisen sädeherkkä, joten sen hoitamisen tarvitaan suuria sädeannoksia. Hoito suunnitellaan tarkasti tietokonetutkimuksen avulla. 

Sädehoitoa käytetään lähinnä silloin, jos syöpä on paikallinen ja kasvainta yritetään pienentää niin, että sen voisi leikata. Hoito kestää noin viisi viikkoa. 

Kemosädehoito. Sädehoitoa voidaan käyttää myös yhdessä solunsalpaajien kanssa, jolloin puhutaan kemosädehoidosta. Tavallisinta on yhdistää sädehoitoon gemsitabiinia tai fluorourasiilia, esimerkiksi tablettilääke kapesitabiinina. 

Oireiden hoitaminen sädehoidolla. Joskus sädehoitoa käytetään lievittämään etäpesäkkeiden aiheuttamia oireita, ja silloin myös lyhyempi hoito riittää. 

Solunsalpaajat 

Solunsalpaajat ovat syöpäsolujen tuhoamiseen tarkoitettuja lääkeaineita. Niitä voidaan antaa tabletteina tai tiputuksena suoraan suoneen. 

Laajaan, pysyvään paranemiseen tähtäävään leikkaukseen yhdistetään nykyisin leikkauksenjälkeistä solunsalpaajahoitoa, niin kutsuttu liitännäishoito. Sen avulla varmistetaan, että kaikki syöpäsolut on saatu varmasti tuhottua. 

Solunsalpaajahoito ei valitettavasti paranna levinnyttä haimasyöpää, mutta se voi lievittää sairauden aiheuttamia oireita. Lisäksi se pidentää elinaikaa jonkin verran. Hoitolinjaus on taudin etenemistä jarruttava. Solunsalpaajia käytetään, jos haimasyöpää ei voi leikata. Kaikille tehoavaa lääkettä tai lääkeyhdistelmää ei kuitenkaan vielä ole, joten uusia hoitomuotoja tutkitaan parhaillaan. 

Gemsitabiini on yleisimmin haimasyövän hoidossa käytetty solunsalpaaja. Se on yleensä hyvin siedetty lääke, joka aiheuttaa vain vähän haittavaikutuksia. Joskus käytetään myös fluorourasiilia. Hyväkuntoisille potilaille voidaan harkita yhdistelmäsolunsalpaajahoitoa, jossa käytetään gemsitabiinin, fluorourasiilin tai kapesitabiinin ohella jotakin toista solunsalpaajaa tai useita solunsalpaajia (mm. nab-paklitakselia, oksaliplatiinia, sisplatiinia, kapesitabiinia, nal-iri). 

Nykytietämyksen mukaan tehokkain hoito on FOLFIRINOX, jossa yhdistetään fluorourasiili, oksaliplatiini, irinotekaani ja kalsiumfolinaatti. Yhdistelmähoidot ovat selvästi rankempia kuin pelkkä gemsitabiinihoito, ja siksi niitä suositellaan vain hyväkuntoisille ja nuorille. Myös stentti aiheuttaa jonkun verran rajoituksia yhdistelmähoitovalinnalle. 

Muut lääkkeet 

Solunsalpaajat tehoavat huonosti levinneeseen haimasyöpään, joten uusia biologisia lääkeaineita on tutkittu paljon. Uusista lääkkeistä on käytössä erlotinibi, jota voidaan käyttää yhdessä gemsitabiinin kanssa levinneen haimasyövän ensilinjan hoitona. Muut lääkkeet ovat vasta tutkimusvaiheessa. 

 

Haimasyövän sairastaneiden seuranta on yksilöllistä. Seurannan tiheys määräytyy sen mukaan, mitä hoitoja on käytetty ja minkälainen on sairastuneen yleiskunto. Syövän poistavan leikkauksen ja mahdollisen liitännäishoidon jälkeen saitrastuneita yleensä seurataan viiden vuoden ajan.  

Viiden vuoden päästä sairastumisesta elossa on vain noin 7 prosenttia sairastuneista. Huono ennuste johtuu siitä, että valtaosa haimasyöpäpotilaista on kovin iäkkäitä ja tauti tunnistetaan yleensä vasta levinneenä. 

Saarekesolusyövän ensioireita ovat yleensä ylävatsakivut, pahoinvointi, jatkuva väsymys, heikkous ja äkillinen painonnousu. Näiden oireiden takia on syytä hakeutua lääkäriin. 

Niin sanotut toiminnalliset saarekesolusyövät aiheuttavat oireita sen mukaan, mitä hormoneja ne erittävät. Insulinooma aiheuttaa esimerkiksi hypoglykemiaa (josta syntyy neuroglykopeensiä ja sympaattisen hermoston oireita) ja gastrinooma toistuvia mahalaukun haavaumia ja pitkäkestoista ripulia. 

Koska saarekesolusyövän oireet ovat yleisluonteisia, sairauden toteaminen voi vaatia monenlaisia tutkimuksia. Usein käytetään samoja tutkimusmenetelmiä kuin muiden haimasyöpien yhteydessä. 

Haiman verisuonituksen tarkasteleminen voi myös olla hyödyllistä, koska kasvaimen verisuonitus poikkeaa usein normaalikudoksesta. Haiman verisuonituksia voidaan tarkastella röntgentutkimuksella, jossa verisuoniin ruiskutetaan varjoainetta. Virtsa- ja verikokeista tutkitaan elimistön hormonipitoisuuksia. 

Insulinooman diagnoosi perustuu paastokokeessa todettuun, epätarkoituksenmukaisesti kohonneeseen seerumin insuliinipitoisuuteen. Gastrinooman diagnostiikassa puolestaan pyritään osoittamaan gastriinin epätarkoituksenmukainen liikaeritys ja diagnostiikka voidaan varmistaa laboratoriotutkimuksissa. 

Saarekesolusyöpä voidaan jakaa toiminnalliseen ja ei-toiminnalliseen syöpään. Toiminnallisessa syövässä saarekesolujen hormonituotanto kiihtyy ja solut tuottavat ylimääräisiä hormoneja. Ei-toiminnallisessa syövässä hormonituotanto säilyy normaalina. 

Toiminnallisia saarekesolusyöpiä on useita tyyppejä, ja ne nimetään niiden erittämien hormonien mukaan. Tavallisimmat ovat insulinooma ja gastrinooma. 

Insulinooma tuottaa liikaa insuliini-nimistä hormonia. Insuliini säätelee elimistön hiilihydraattien eli sokeriyhdisteiden aineenvaihduntaa ja muuttaa veren sokerin elimistön energiaksi. Jos insuliinia erittyy liikaa, veren sokeripitoisuus pienenee ja sokeria varastoituu kudoksiin. Veren matalaa sokeripitoisuutta kutsutaan hypoglykemiaksi. Sen oireita ovat tajunnanhäiriöt, näköhäiriöt, keskittymiskyvyn puute, kouristukset, nälän tunne ja hikoilu. 

Gastrinoomassa kasvain tuottaa suuria määriä gastriini-nimistä hormonia. Gastriini moninkertaistaa mahahappojen tuotannon, ja mahan limakalvo haavautuu tästä syystä helposti. 

Muut saarekesolusyöpätyypit voivat esiintyä haimassa, ohutsuolessa tai mahalaukussa. Sellaisia ovat esimerkiksi glukagonooma, somatostatinooma, vipooma ja karsinoidikasvain. Kasvaimet voivat sekoittaa elimistön hormonitasapainon ja aiheuttaa monenlaisia oireita. 

Saarekesolusyövän levinneisyys luokitellaan kolmeen ryhmään: 

1. Yhdessä haiman osassa ilmenevä saarekesolusyöpä
2. Useassa osassa haimaa ilmenevä saarekesolusyöpä
3. Haiman läheisiin imusolmukkeisiin tai muualle elimistöön levinnyt saarekesolusyöpä

 

Haiman saarekesolusyöpää voidaan hoitaa leikkauksella, solunsalpaajilla ja hormonihoidolla. 

Saarekesolusyövän hoito määräytyy syövän levinneisyysasteen, syöpätyypin ja potilaan yleiskunnon perusteella. Gastrinoomatyyppistä saarekesolusyöpää voidaan hoitaa leikkauksen lisäksi myös muun muassa katkaisemalla haimaa säätelevä hermo tai tukkimalla maksavaltimo. 

Insulinoomatyyppisen saarekesolusyövän hoidossa käytetään leikkauksen ohella solunsalpaaja- ja hormonihoitoa. Oireita lievitetään lääkkeillä. Maksaan johtava valtimo voidaan myös tukkia, ja näin estää syöpäsolujen kasvu maksassa. 

Muiden saarekesolusyöpien hoitolinjat ovat samansuuntaisia. 

Leikkaus 

Leikkaus on saarekesolusyövän yleisin hoitomuoto. Lääkäri saattaa poistaa syövän leikkauksella, jossa poistetaan samalla suurin osa haimasta tai jopa koko haima sekä läheiset imusolmukkeet. Gastrinooman vuoksi on joskus poistettava myös haavautunut mahalaukku.  

Solunsalpaajat 

Solunsalpaajat ovat syöpäsolujen tuhoamiseen tarkoitettuja lääkeaineita. Niitä voidaan antaa tabletteina tai tiputuksena suoraan suoneen. Solunsalpaajahoito ei valitettavasti paranna levinnyttä saarekesoluisyöpää, mutta se voi lievittää sairauden aiheuttamia oireita ja pidentää elinaikaa. 

Solunsalpaajia käytetään niiden saarekesolusyöpien hoitoon, joita ei voi leikata. Kaikille tehoavaa lääkettä tai lääkeyhdistelmää ei kuitenkaan vielä ole, joten uusia hoitomuotoja tutkitaan parhaillaan. Doksorubisiini, fluorourasiili ja streptotsosiini ovat tavallisimmin haimasyövän hoidossa käytettyjä solunsalpaajia. 

Uusiutuneen syövän hoito: Uusiutunutta syöpää hoidetaan tavallisesti lääkehoidoilla. 

Muut lääkkeet 

Biologisia lääkkeitä eli niin kutsuttaja täsmälääkkeitä on tutkittu syövän hoidon yhteydessä paljon. Haiman neuroendokriinisten syöpien hoidossa käytetään esimerkiksi oktreotidiä, everolimuusia ja sunitinibia. Lääkehoito valitaan syöpätyypin ja syövän levinneisyysasteen mukaan. Lääkehoidolla estetään pahanlaatuisten syöpäsolujen kasvua ja lievitetään kasvaimesta aiheutuvia oireita.  

Saarekesolusyövän ennuste on huomattavasti parempi kuin tavallisen haimasyövän. Valtaosa saarekesolusyövistä on hyvänlaatuisia eli hyvin erilaistuneita. Insulinoomat ovat yleensä hyvänlaatuisia, ja syöpä voidaan parantaa leikkauksella. Pahanlaatuisen ja etäpesäkkeisen insulinooman ennuste on huono. Myös gastrinoomat ovat yleensä hyvänlaatuisia. Pahanlaatuisen ja maksaan etäpesäkkeitä lähettäneen gastrinooman ennuste on huonompi. Saarekesolusyöpä voi uusiutua haimassa tai muualla elimistössä.