Elämä pitää elää nyt – koska kaikki voi muuttua hetkessä

Kun vielä pari viikkoa aikaisemmin juoksua harrastanut aktiivinen ihminen saa yhtäkkiä tietää sairastavansa parantumatonta syöpää, se on valtava järkytys koko perheelle. Suunnitelmat menevät uusiksi, elämä mullistuu heti sinä päivänä.

Liisa Halmeen kotona palavat kynttilät, ja helsinkiläinen pientaloalue hämärtyy iltaan. Halme istuu sohvalla sylissään chihuahua-koira Leo. Sohvan paikalla oli vielä kaksi vuotta sitten sairaalavuode, jossa hänen miehensä kuoli tammikuussa 2021 haimasyöpään.

Syyskuun alussa 2019 mies oli juossut pitkän lenkin ja ihmetellyt, kun veto tuntui olevan poissa. Hän oli oksennellut matkan varrella. Syy selvisi parin viikon päästä.

Syyskuun 26. päivänä 2019 Liisa Halmeen työpaikalla järjestettiin hänen 60-vuotisvastaanottoaan. Palatessaan kampaajalta hän ajoi pysäköintihallista ulos Mannerheimintielle, kun puhelin soi. Mies oli kuullut diagnoosin.

”En ensin saanut puheesta selvää. Hän huusi: ”mä kuolen, mulla on haimasyöpä”. Katsoin sillä hetkellä Svenska Teaternia, muistan aina sen hetken.”

Kesällä 60 vuotta täyttänyt Matti Halme oli asianajaja ja asianajotoimisto Ferendan osakas. Sinä päivänä hänellä olisi ollut käräjäoikeuden istunto, mutta hän ilmoitti esteestä. Seuraavana päivänä koko perheen piti lähteä matkalle Brysseliin, jossa Liisa Halme oli 1980-luvulla asunut. Matka jäi tekemättä.

”Sanoin Matille, että perutaan se minun vastaanottoni, mutta hän oli eri mieltä: ”Se voi olla sinun ainoa vastaanottosi”.”

Liisa Halme ei muista tilaisuudesta paljoakaan. Vain parille lähimmälle ystävälle hän kertoi tilanteesta, koska arveli ensin, että ei pysty lainkaan olemaan juhlissa.

Seuraavana yönä pariskunta valvoi ja itki paljon. Liisa Halme etsi tietoa netistä, mutta mies ei siihen pystynyt. Aamulla, kun oli Liisa Halmeen oikea 60-vuotispäivä, oli sisätautilääkärin vastaanotto.

Sisätautilääkäri puhui jarruttavasta hoidosta ja teki lähetteen syöpäklinikalle. Ensimmäistä käyntiä syöpälääkärin vastaanotolle jouduttiin kuitenkin odottamaan kolmisen viikkoa.

”Se oli pitkä aika. Ne olivat unettomia, epätietoisuuden täyttämiä ja pelottavia vuorokausia. Ei ollut tietoa, mitä seuraavaksi tapahtuu, mikä on syövän levinneisyys, voidaanko sitä hoitaa ja miten.”

Kun syöpäklinikalla oli tehty tarkat tutkimukset, laadittiin hoitosuunnitelma.

”Matti kysyi, kuinka paljon hänellä on aikaa, ja lääkäri vastasi, että ei vuosia, vaan kuukausia. Se piti sikäli paikkansa, että hän eli vuoden ja neljä kuukautta”, Liisa Halme sanoo.

Hän lisää, että hoito lopetettiin liian aikaisin. Puoliso ei ehkä olisi elänyt vuottakaan ellei olisi käyttänyt säästöjään ja jatkanut sen jälkeen jarruttavaa hoitoa yksityisessä sairaalassa.

Elinaikaa tuli lisää arviolta puoli vuotta. Mies ehti nähdä elokuussa 2020 syntyneen ensimmäisen lapsenlapsensa.

”Tunteet olisi vain pitänyt kohdata”

Liisa Halme oli töissä miehensä koko sairauden ajan. Nyt hän on ammattiliitto Pron yhteyspäällikkö, mutta silloin hän oli fuusiota Pro:hon valmistelevan Vakuutusväen liiton puheenjohtaja. Työtä oli paljon, mutta koronan vuoksi se tehtiin etänä.

Sairastuneen kannalta korona tuntui kuitenkin katkeralta, koska se esti nekin tapaamiset ja kulttuuritilaisuudet, joihin hän olisi jaksanut osallistua.

Mies toivoi loppuvaiheessa paikkaa Terhokodissa, mutta ei saanut lähetettä. Hän kävi tutustumassa Suursuon sairaalan palliatiivisen hoidon yksikköön ja päätyi alkuperäiseen toiveeseensa saada kuolla kotona.

Kotisairaanhoito järjestettiin, ja siihen Halmeet olivat tyytyväisiä. Sairaanhoitaja kävi aamulla, päivällä, illalla ja tarvittaessa jopa yöllä. Myös lääkäri teki kotikäyntejä. Kivut pystyttiin aika hyvin hoitamaan. Kun syöpä levisi luustoon, kivut lisääntyivät, mutta siinä vaiheessa asennettu lääkepumppu auttoi.

”Kotisairaanhoito oli kokonaisvaltaista, ja hoitajat lämminhenkisiä. Kiirettä ei ollut, he kuuntelivat ja kysyivät”. Liisa Halme sanoo.

Hän teki töitä, juoksi ylä- ja alakerran väliä, syötti, antoi lääkkeitä ja jatkoi töitä, kun mies nukkui. Työ oli myös suojakeino, jonka avulla hän pakeni pahimpia tunteitaan. Jos menneeseen olisi mahdollista palata, hän valitsisi nyt toisin.

”En tekisi niin paljon töitä. Ne tunteet olisi vain pitänyt kohdata. Mitä siitä, vaikka olisin itkenyt tai romahtanutkin? Luulen, että puolisoni olisi ymmärtänyt. Olin vain, että nyt pitää hoitaa tämä putiikki.”

Hautajaisten jälkeen sairastuinkin itse.

Pariskunnalla ei ole yhteisiä lapsia, mutta kummallakin kaksi aikuista lasta aiemmista liitoista.

”Mieheni lapset ovat nyt 35- ja 33-vuotiaita ja minun 35 ja 40. Olimme yhdessä 23 vuotta. Lapset asuivat kaikki meillä, mutta viimeinen heistä muutti pois jo vuonna 2009.”

Erityisen pahalta isän sairaus tuntui pojasta, joka työskenteli Lontoossa. Onneksi poika sai sovittua parin kuukauden etätyöjakson Suomessa.

”Hän asui meillä ja oli korvaamaton apu”, Liisa Halme sanoo.

Puoliso pitäisi ottaa paremmin huomioon

Viimeisinä aikoina Halmeet puhuivat paljon. Mies myi osuutensa asianajotoimistosta ja kirjoitti muistiin jopa toiveensa omista hautajaisistaan. Se oli omaisten kannalta huomaavainen teko.

”Nyt ajattelen, että kunpa ihmiset puhuisivat kaikki tärkeät asiat selviksi jo paljon aikaisemmin. Miksi se tajutaan vasta, kun on tällainen tilanne? Meillä kuitenkin oli aikaa, eikä mikään jäänyt lopulta sanomatta tai vaivaamaan”, Liisa Halme sanoo.

Silti hänen mielestään voisi jo paljon aikaisemmin kertoa, kuinka paljon toisesta välittää.

”Eivät ne asiat sanomalla kulu!”

Asioita voisi myös tehdä heti eikä siirtää eläkepäiviin. Liisa Halme on miehensä kuoleman jälkeen toteuttanut tätä periaatetta. Viime kesänä hän lähti talonvahdiksi entiseen kotimaahansa Belgiaan.

”Tyttäreni hoitivat koirat. Olin siellä kuukauden, ja se oli maailman paras päätös silloin.”

Heti miehen kuoleman jälkeen mikään matka ei kuitenkaan olisi tullut kysymykseen. Liisa Halme miettii, miten ihmeessä hän ylipäänsä jaksoi vaikeimman ajan.

”En nukkunut viimeisinä öinä ollenkaan. Hautajaisten jälkeen sairastuinkin itse.”

Hänen sydämensä tutkittiin, ja sydänlääkäri ennusti, että yhtä kauan kuin hän oli ollut ”siinä myllyssä”, yhtä kauan kestää toipuminen. Hänellä oli rytmihäiriöitä ja ”jäätävä kirjo” erilaisia kipu- ja väsymysoireita.

Olisiko ulkopuolinen tuki helpottanut perheen tilannetta? Sairastuneelle tarjotaan syöpäklinikalla psykososiaalista tukea, ja Matti Halme kävi pari kertaa psykiatrin vastaanotolla. Liisa Halmeelle sellaista mahdollisuutta ei tarjottu. Nyt hän on sitä mieltä, että puoliso ja perhe tulisi ottaa huomioon paljon paremmin, tai ainakin tarjota tietoa esitteellä. Liisa Halme pystyi kuitenkin työterveyshuollossa keskustelemaan psykologin kanssa.

”Yhden kerran syöpäklinikan psykiatri järjesti tilanteen, jossa minä kerroin miltä minusta tuntuu, ja Matti kuunteli. Jälkeenpäin Matti sanoi silloin ymmärtäneensä, että muillakin on tässä isoja asioita tapahtumassa.”

Ooppera oli rakas yhteinen harrastus

Liisa Halme käy työnsä puolesta myös ulkomailla. Joskus mies lähti seuraksi kuten konferenssimatkalle Etelä-Afrikkaan ja Ammattiliittojen Solidaarisuuskeskuksen matkalle Nepaliin.

Paitsi matkat, myös ooppera oli rakas yhteinen harrastus. Syksyllä 2020 koronarajoitukset helpottivat, ja Halmeet istuivat vakiopaikoillaan katsomassa Verdin Trubaduurin.

”Matti opiskeli viroa ja rakasti Arvo Pärtin musiikkia. Koiramme olivat myös hyvin tärkeitä hänelle. Vaikka tämä chihuahua Leo tuli perheeseen myöhemmin kuin monirotuinen Milo, se oli aina kiinni Matin kyljessä.”

Loppuvuonna 2021 Liisa Halme kävi katsomassa Kansallisteatterissa musiikkinäytelmän Tunnit, viikot, kuukaudet. Näytelmässä kerrotaan kirjailija Reko Lundánin sairaudesta, ajasta, joka johti hänen kuolemaansa sekä puolison roolista kuolevan rinnalla. Liisa Halme tunnisti näytelmässä paljon tuttua.

”Allekirjoitan sen, että siinä tulee vihaiseksi sille sairaudelle. Voi tulla riitoja asioista, joista ei ikinä uskoisi riideltävän, mutta niitä vain tulee. Luopumisen tuska on valtava.”

Teksti Tiina Pelkonen
kuvat Tomi Westerholm