Syöpäseulonnat vieraita maahanmuuttajille

Laurea-ammattikorkeakoulun hoitotyön lehtori Emma Tamankag oli kuullut sanan ”syöpä” vain kerran aikaisemmin, ennen kuin hän tuli Kamerunista Suomeen yli 20 vuotta sitten.

”Tiedon puute on yleistä. Monet afrikkalaistaustaiset eivät välttämättä ole kuulleet syövästä kotimaassaan kertaakaan, joten heille sitä ei ole olemassa. Usein krooniset sairaudet yhdistetään noituuteen ja erilaiset uskomukset ovat vallitsevia. Ennaltaehkäisyä käsitteenä ei täysin ymmärretä: miksi mennä sairaalaan tai tutkimuksiin, jos ei ole mitään oireita.”

Suomen Syöpärekisterin tutkijan Maarit Lamminmäen mukaan ulkomaalaistaustaiset osallistuvat vähemmän rintasyövän ja kohdunkaulan syövän seulontoihin kuin esimerkiksi suomen- ja ruotsinkieliset.

”Kuitenkin esimerkiksi Afrikassa ja entisen Neuvostoliiton alueella infektiopohjaisten syöpien eli esimerkiksi kohdunkaulan syövän esiintyvyys on yleisempää kuin Suomessa ja riski sairastua siten suurempi.”

Kutsu kohdunkaulan syövän tutkimuksiin tulee ensimmäisen kerran 30-vuotiaille. Jos seulontaan osallistuu kerran, siitä tulee helpommin tapa. Siksi nuoret pitäisi saada heti mukaan.

Paljon uutta oppimista

Suomen Syöpärekisterin tutkimukset kertovat, että esimerkiksi somalinkielisistä vain hieman yli 20 prosenttia osallistuu rinta- ja kohdunkaulasyöpien seulontaan. Myös Terveyden ja hyvinvoinninlaitoksen toteuttama FinMonik-tutkimus selvittää ulkomailla syntyneiden ulkomaalaistaustaisten hyvinvointia sekä laajasti hyvinvointiin liittyviä eri tekijöitä. selvitetty ulkomailla syntyneiden ulkomaalaistaustaisten hyvinvointia sekä laajasti hyvinvointiin liittyviä eri tekijöitä. Tulosten mukaan Lähi-idästä ja Pohjois-Afrikasta tulleet naiset osallistuvat vähiten seulontoihin. Kaikissa vieraskielisissä ryhmissä on parantamisen varaa. Maahanmuuttajat osallistuvat yhtä huonosti kaikissa EU-maissa.

”Käytännöt vaihtelevat maittain: Venäjällä esimerkiksi ei ole keskitettyä kansallista seulontaohjelmaa tai seulontaan osallistuminen maksaa, kuten Norjassa.”

Lamminmäen mukaan yksilöllisiä eroja on ja koulutustaustakin vaikuttaa: yleispätevää on, että alhaisempi koulutustaso heijastuu siihen, ettei seulontoihin osallistuta. Jos ennaltaehkäisevä terveydenhuolto on kokonaan tuntematonta, se pitää oppia uudessa kotimaassa.

Voi olla myös niin, ettei ole tapana puhua tarttumattomista taudeista. Siinäkin on opin paikka: on mentävä tutkimuksiin ajoissa, jotta mahdolliset hoidotkin olisivat helpompia.

”Kyllähän se herättää ihmetystä, miksi pitää osallistua tutkimuksiin, vaikka on terve. Siksi verkostot ja suullisen tiedon jakaminen on olennaista.”

FinMonik-tutkimuksen mukaan seulonnoissa käymistä saattavat hankaloittaa myös erilaiset kulttuurit ja käytänteet kuten riisuutuminen, hoitajien sukupuoli ja arkaluonteiseksi koettu kehollisuus.

Luottamuksen rakentaminen tärkeää

Moniheli ry on Suomen suurin valtakunnallinen ja monikulttuurinen sadan järjestön kattojärjestö. Se tukee maahanmuuttaneita, heidän kotoutumistaan ja yhteiskunnallista osallisuutta. Heed Association Finland ry puolestaan edistää maahanmuuttajien ja pakolaisten terveyttä, koulutusta ja kotoutumista. Lehtori Emma Tamankag on molempien yhdistysten puheenjohtaja.

Monihelin, terveysjärjestöjen sekä Laurea- ja Diak-ammattikorkeakoulujen Terkku-hankkeessa tavoitteina oli edistää maahanmuuttajien terveyttä ja lisätä terveysalan ammattilaisten valmiuksia kohdata eri kulttuureista tulevia. Tamankag veti Heedin toteuttamaa ja sote-ammattilaisille tarkoitettua kulttuurivälittäjäkoulutusta.

”Monilla maahanmuuttajilla, etenkin äideillä, ei ole luottamusta Suomen terveydenhuoltoon huonojen kokemusten takia. Puskaradion kautta kokemus leviää ja yleistyy. Eräskin äiti pyytää aina lääkkeitä kotimaastaan ja sukulaisiltaan Amerikasta. Tarvitaan vertaisryhmiä tietouden viemiseksi eteenpäin. Luottamuksen rakentaminen on todella tärkeää”, toteaa Tamankag.

Lamminmäen mukaan esimerkiksi turvapaikanhakijoilla voi olla epäluottamusta viranomaisiin, joihin he saattavat lukea myös terveydenhuollon ammattilaiset.

Kiinnostusta on. Terkku-hankkeessa pidettiin afrikkalaistaustaisille verkkoseminaari, jonka Heed järjesti yhteistyössä Syöpärekisterin kanssa ja jossa käsiteltiin niin syöpiä kuin seulontoja. Osallistujia oli liki sata.

”Seminaari venyi yli ajan, kysymyksiä oli niin paljon. Kun yleisön kanssa samasta kulttuuritaustaista tuleva vetäjä kertoo esimerkkejä ja murtaa uskomuksia, häntä kuunnellaan”, korostaa Tamankag.

Ensin pitäisi ymmärtää

Jade-yhteisö on ikääntyvien vieraskielisten yhdistys, jossa Ronahi Khaled työskentelee arabiankielisten ryhmien vertaisohjaajana. Lamminmäki on käynyt ryhmissä kertomassa Suomen seulontakäytännöistä. Viikoittain kokoontuvat noin 30 ryhmäläistä ovat yli 50-vuotiaita, vanhin on 85-vuotias. Pääasiassa he tulevat Irakista ja Syyriasta.

”Ryhmästä tuli todella paljon kysymyksiä. Kun maahanmuuttajien kotimaassa ei tehdä seulontatutkimuksia, ensin pitää selittää, mitä ne ovat ja miksi ne ovat tärkeitä, sitten vasta ymmärretään. Suomessa pitäisi olla joku, joka ohjaa seulontoihin ja kertoo niiden tärkeydestä. Syöpää pidetään pelottavana ja ahdistavana asiana”, kertoo Khaled.

Epätietoisuutta ovat aiheuttaneet muun muassa rinta- ja suolistosyöpäseulonnat, kuten miksi niitä ei järjestetä nuoremmille ja mihin suolistonäyte pitää viedä ja kuinka nopeasti.

”Kirjeen tullessa kotiin suuri haaste on siinä, ettei sisältöä lueta eikä ohjeita ymmärretä. Asia pitäisi selittää vastaanottajan omalla kielellä tai vertaisryhmän pitäisi olla apuna.”

Yksi kieli ei riitä

Myös Tamankag korostaa kielen merkitystä.

”One size fits all ei toimi. Suomi muuttuu entistä monikulttuurisemmaksi ja eri kieliryhmät on otettava paremmin huomioon. Tietoa pitää välittää sellaisella kielellä, jota ymmärretään. Suomi on vaikea kieli eikä sitä pysty eikä jaksa lukea kotiin tulevasta kirjeestä. Asiaa ei auta edes muutama englanninkielinen lause, jos ihmisen kotikieli on vaikkapa arabia tai venäjä.”

Kun tietoa on tarjolla verkossa, sielläkin pitäisi olla tarjolla eri kielivaihtoehtoja.

”Kääntäminen maksaa vähemmän kuin sairastuminen. On paljon hoitotyön ihmisiä, joilta voi kysyä käännösapua”, vinkkaa Tamankag.

Suomen kielen käyttäminen on osaltaan tietoinen valinta, sillä sen ajatellaan edesauttavan kotoutumista. Lamminmäen mukaan olisi kuitenkin käytettävä selkosuomea. Pidempään maassa olleet ovat jo integroituneet suomalaiseen järjestelmään, joten tietoakin on enemmän.

Jalkautuminen kannattaa

Tamankagin mukaan monet maahanmuuttajat tekevät paljon töitä, jotta saisivat ansaittua elantoa perheelleen sekä Suomessa että alkuperäisessä kotimaassaan. Aika ei riitä mihinkään ylimääräiseen – oli sitten kyse seulonnoista tai posteihin tutustumisesta. Kiireessä asioita myös unohtuu.

”Yksi tapa lähestyä asiaa on järjestää avoin foorumi, jossa kulttuurisia kokemuksia voidaan tunnistaa ja puhua asioista, myös syövästä, avoimesti. Jos minä pidän seminaarin kaltaisilleni, se luo luottamusta.”

Tamankag neuvoo kertomaan esimerkkejä ja näyttämään kuvia, jolloin asia hahmottuu paremmin kuin pelkällä puheella ja tekstillä. Hän on huomannut jopa opettaessaan ulkomaalaistaustaisia opiskelijoita, että oman kulttuurin uskomukset ovat vahvoja.

”Hoitotyötäkään opiskelevat eivät välttämättä tottele ohjeita ennaltaehkäisystä, mikä on valitettava asia. On vain oltava sinnikäs.”

Esimerkiksi jalkautuvat tapahtumat lisäävät tietoisuutta, ennaltaehkäisyn merkitystä ja seulontoihin osallistumista. Pop up -tapahtumiin Tamankag toivoisi otettavan mukaan myös ruohonjuuritason järjestöjä. Kun ne edustavat kutakin kieliryhmää ja kulttuurista taustaa, viestin perille meno on helpompaa. Silloin myös puskaradio välittää oikeanlaista sanomaa eteenpäin.

Emma Tamankag tekee parhaillaan väitöskirjaa  muun muassa länsiafrikkalaisten maahanmuuttajaäitien elämäntavoista ja terveyskäyttäytymisestä Suomessa, jossa myös syöpä kroonisena sairautena tulee esiin. Tutkimus perustuu muun muassa länsiafrikkalaistaustaisten äitien haastatteluihin.
West African Immigrant mothers´ lifestyle patterns and health behaviors in Finland. Cultural negotiations related to health and non-communicable diseases

Teksti: Tarja Västilä
kuva:  Eeva Anund