”Jos vain olen sisukas, jaksan”
Liisa Lankinen elää päivän kerrallaan. Keuhkosyöpää sairastava Liisa Lankinen on sinut sairautensa kanssa. Vaikka kaikkea kivaa ei enää pystytekemään, hän nauttii pienistä arkisista asioista sekä perheestä ja ystävistä.
”Korisen tästä kohtaa”, Lankinen koskettaa oikeaa solisluutaan Porvoon sairaalassa, jossa on juuri hänen sytostaattihoitopäivänsä.”
Liisa Lankinen sai kaksi vuotta sitten tietää, että hänellä on keuhkosyöpä. Terveyskeskuksessa otettiin keuhkokuvat ja huomattiin, että keuhkoissa on jotain. Tietokonetomografia paljasti, että se jokin oli kasvain. Se sijaitsi oikealla puolella ja painoi henkitorvea.
”Sain vuosi sitten kemosädehoitojakson. Vuosi meni kivasti ja kasvain pieneni, mutta sitä ei pystytä leikkaamaan. Nyt se kasvaa uudelleen, hoitoja on kokeiltu, mutta tähän ei ole kehitetty parantavaa hoitoa. Tämä on tarkemmin sanottuna adenokarsinooma”, Lankinen kertoo.
Hänen henkitorveensa on asennettu stentti, metallista valmistettu verkkoputki, jonka on tarkoitus helpottaa hengitystä.
”Stentti on vieras esine kehossa, mutta en tunne sitä ollenkaan. Sen ainoa ongelma on limaisuus. Myös syövästä tulee limaa. Stenttia täytyy puhdistaa välillä, jotta lima lähtisi pois ja henki kulkisi.”
Lankinen käy Porvoon sairaalassa välillä viikon, välillä kahden viikon välein saamassa sytostaattihoitoa. Hän saa kahta erilaista sytostaattia, joita annetaan vuoroviikoin.
Lankinen on aina ollut liikunnallinen ihminen. Nyt keuhkojen oikea yläosa on toimintakyvytön. Hän pystyy kuitenkin harrastamaan ulkoilua ja kävelyä.
”Yritän tehdä arkisia asioita. Jos vain olen sisukas, jaksan.”
Perhe ja ystävät tukena
Liisa Lankinen kiittelee aviomiestään, joka on ”hirveen huolehtivainen”. Tytär perheineen asuu lähellä, viiden minuutin matkan päässä. Lapsenlapset, 12- ja 13-vuotiaat pojat piipahtavat usein kylään mummolaan ja opettavat mummulle uusia pelejä.
”Elämän perusasiat ovat äärettömän tärkeitä. Minulla on perhe ja tukiverkosto ympärillä. Onneksi minulla on sellaisia ystäviä, jotka eivät ole pelästyneet syöpädiagnoosia vaan pysyneet tukena. Miehen tuki on tärkeää kotona, onneksi hän ei ole karannut mihinkään”, Lankinen nauraa.
Liisa Lankinen asuu perheineen Sipoossa. Hän on jo eläkkeellä, joten sen vuoksi on aikaa olla kotona.
”Jos syöpääni saadaan hiljennettyä niin, ettei se kasva, on hyvä näin. Ihminen on niin kummallinen olento, että näillä vain mennään. Jos haluaa nauttia elämästä, ei voi kauheasti etukäteen surra, vaan katsoa asiat aste asteelta sellaisina, kun ne tulevat kohdalle”, hän miettii.
Vakava sairaus on opettanut Lankista nauttimaan yksinkertaisista pienistä asioista. Yksi sellainen on päivän aloitus: kun mies keittää kahvit aamulla kuuden aikaan, avaa radion ja käynnistää näin päivän.
Se vain tuntuu Lankisesta kurjalta, kun ei voi enää mennä konsertteihin. Hengitys menee pitkään istuessa helposti tukkoon, pitää rykiä ja tulee limaa. On pakko pysytellä poissa sellaisista paikoista.
”Kun lähden liikkeelle ystävien kanssa ja pääsen syömään, se on aivan ihanaa. Tulee tunne, että vau! Se, mitä piti ennen itsestään selvänä, tuntuu nyt vain tosi ihanalta”, hän kertoo.
Vaikeinta on luopuminen
Liisa Lankinen täyttää tänä vuonna 64 vuotta. Kun hän oli alle kolmikymppinen, hän sairasti rintasyövän. Hän arvelee, että entinen syöpäsairaus auttaa suhtautumaan myös tähän uuteen tautiin.
”Hoidot olivat siihen aikaan paljon heikompia kuin nykyään, mutta selvisin siitä. Kun on käynyt kerran sen asian läpi ja saanut elää monet kymmenet vuodet, se helpottaa suhtautumista tähän tilanteeseen. Sekin helpottaa, kun tytär on jo aikuinen ja on lapsenlapset.”
Lankinen myöntää, että kuultuaan keuhkosyöpädiagnoosista, tuli olo, että apua, minä kuolen kohta! Paniikkiolo on saatava puhallettua sisältä ulos, muuten puristaa liikaa. Hän epäilee, ettei syöpä ole loppuvaiheessa helppo asia, mutta sitä ei kannata vielä ajatella.
”Kaikista vaikeinta on ehkä luopuminen. Pystymme onneksi puhumaan miehen kanssa kaikista asioista. Välillä viljelemme hurttia huumoria, mikä auttaa myös häntä jatkossa.”
Avioliitto on kestänyt 43 vuotta. Siinä on ehtinyt opetella tuntemaan toisen hyvät ja vähän huonommatkin puolet.
”Imurointi on miehelle kauhean raskasta. Meillä on siivouspäivä torstaina, joka on myös syöpähoitopäiväni joka toinen tai kolmas viikko. Hän sanookin, että asia on kyllä niin, että tulet tänne torstaina, minä en tätä huushollia yksin imuroi etkä naura mulle sitten, kun touhuan täällä.”
Lankinen iloitsee myös lapsenlapsistaan, kahdesta upeasta pojasta.
”Olen aina ajatellut, että kun tulee ensimmäinen lapsenlapsi, tunne on niin valtaisa, että voisi puhua rakastumisesta.”
Hyvä hoitosuhde tärkeää
Hyvä suhde lääkärin ja hoitajien kanssa on Liisa Lankisesta ensiarvoisen tärkeää syövän hoidossa. Porvoon sairaala on sen verran pieni, että siellä on helppo asioida ja sinne saa helposti yhteyden puhelimella.
”Minulla on ollut koko ajan tuttu hoitaja ja hyvä lääkäri. Voin aina soittaa vaivoistani hoitajalle ja hän sitten kysyy lääkäriltä, jos on tarpeen.”
”Keuhkosyöpiä on monia erilaista, osa on parannettavissa, osa ei. Tässä asiassa täytyy olla positiivinen ja uskoa lisäaikaan. Ihanaa on, että hoidot kehittyvät ja parannuksia tulee koko ajan.”
Keuhkosyöpä on Lankiselle tasapainoilua puhumisen ja hengittämisen välillä.
”Jos puhun pitkään, se rasittaa. Pitää vetää henkeä ja stentti piippaa enkä pysty puhumaan. Sitten kohta pitää päästä rykimään rauhassa. Sen jälkeen henki taas kulkee.”
Välillä olo tuntuu raskaalta, mutta sitten Lankinen ajattelee, ettei voi muuta. Vaihtoehdot ovat tässä ja sen mukaan pitää elää.
”Oma valinta, miten sen tekee. Kaikki eivät jaksa ajatella näin, mutta jokaisella on myös erilainen tauti. Toisilla voi olla kipuja varhaisessakin vaiheessa. Mitään ei voi väheksyä, tunteiden kirjossa kaikki on sallittua.”
Syy Lankisen keuhkosyöpään on todennäköisesti sekä oma tupakointi että oleskelu tupakansavussa niin toimistotyössä kuin aikoinaan lapsuudenkodissa.
”En suosittele tupakointia kenellekään. Sekin on valinta ja joskus siitä maksetaan, olipa se hyvä tai huono.
Lankisesta on hauskaa tavata kohtalotovereita sairaalassa syöpähoitopäivinä. Siinä voi samalla vaihtaa kokemuksia ja kuulumisia ja saada vinkkejä siitä, miten muut ovat pärjänneet.
”Ihmiset ovat hirvittävän positiivisia. Täällä Porvoon sairaalan keuhko-osastolla ja Helsingin Syöpäklinikalla puhutaan asiaa, mutta samalla lasketaan leikkiä ja nauretaan. Sekin on terapiaa!”
Teksti: Mirja Karlsson
Avautuu uudessa ikkunassa Julkaistu Syöpä-lehdessä
