Yksinkin voi selvitä   

Maire Savolaisen koti sijaitsee Ähtäri-järven rannalla Hankaveden kohdalla. Kesäkuun alun auringonpaiste lämmittää ja puut humisevat hiljaa tuulessa. Mairen koirista Lilli haukkuu ja kaivaa kuoppaa, toinen koira Siki pötköttelee emäntänsä sylissä. Tulee aivan ”kesäpäivä Kangasalla” –olo.

Kodin lähistöllä on runsaasti lomamökkejä, mutta asukkaita ei näy missään.  – Täällä on hiljaista. Jos joku sattuu kulkemaan ohi, kuulen sen kyllä heti, kun koirat alkavat haukkua.

Koirat ovat Mairen elämän henkireikiä. Ne ovat yksi syy siihen, että hän selvisi syövästään yksin.

Sairaus piiloon kotona

Maire Savolaisen rintasyöpä paljastui joukkotarkastuksessa. Kun diagnoosi tuli, oli vanhimman pojan syntymäpäivä ja Maire oli Kotkassa.

– Patologi soitti illalla kello 19.30 ja kertoi, että sinulla syöpä. Ei edes kysynyt, olenko yksin vai en vaan pamautti tiedon suoraan puhelimessa.

Myöhemmin selvisi, että kyseessä oli aggressiivinen rintasyöpä. Onni onnettomuudessa oli, että Mairelta löytyi sellainen vakuutus, joka oikeutti hänet leikkaukseen Syöpäsairaala Docrateksessa Helsingissä. Molemmat rinnat leikattiin yhtä aikaa.

– Docrates oli upea paikka oli. Sain olla sairas, siellä hoidettiin niin kokonaisvaltaisesti, hän muistelee.

Kotona olikin sitten vähemmän upeaa. Perhe ei kestänyt sairautta laisinkaan, niinpä Mairella ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin elää niin kuin syöpää ei olisi koskaan ollutkaan.  Onneksi hän oli hoitojen ajan hyvävointinen.

– Syöpä muutti ajatusmaailmaa. Ihmettelin, voivatko ihmiset olla sellaisia, ettei heitä kosketa sairaus eikä mikään.

Sytostaattien jälkeen iskivät luukivut. Maire vain istui laiturilla ja piti kapulaa suussa, ettei olisi huutanut koko aikaa. – Katselin järvelle. En tiedä, mitä olisin tehnyt, jos olisin asunut kerrostalossa, kun en olisi siellä voinut huutaa kipujani ulos.

Lasten ”menetys” koski eniten

Syöpäsairauden jälkeen tuli eteen vielä kovempi kolhu: avioero. Kaikista kovinta on kuitenkin ollut se, että omat lapsetkin hylkäsit Mairen.

– En voi katsoa telkkarista ohjelmia tai lukea tästä lehdestä juttuja, joissa kerrotaan, miten lapset ja sukulaiset tukevat sairastunutta, hän kertoo kyyneleet silmissään.

– Kaikista kovin ikävä on lastenlapsia. Meillä oli hyvät ja lämpimät välit poikien kanssa, nyt aikuisena he eivät pidä mitään yhteyttä. En haluaisi uskoa sitä, mutta pakko se on.

Maire Savolaisesta tuntui, että alkuun kukaan perheen ulkopuolinenkaan puhunut hänelle. Nyt tilanne on jo helpottanut, kun kyläläiset juttelevat hänelle ja kyselevät kuulumisia.

Maire luettelee myös monia asioita, joista hän on saanut voimaa elää täyttä elämää. Niitä ovat ympäristö, luonto, golf ja talvisin hiihto. Hänen kotinsa lähellä on kaikkea, mitä ihminen tarvitsee. Jopa uimahallikin löytyy kilometrin päästä.

– Luonto, linnut, koirat, koti ja ystävät  ovat pitäneet minut hengissä, hän kiittelee.

Espanjan vertaistuki miellytti

Maire Savolaisella on ollut sekä hyvää että huonoa onnea vertaistukiryhmien kanssa. Hän oleskeli syöpähoitojen jälkeen jonkin aikaa Espanjassa suomalaisten suosimassa lomanviettopaikassa Fuengirolassa. Paikallinen syöpäpotilaiden ryhmä kokoontui seurakunnan tiloissa.

– Siellä oli huippua se, että ryhmässä neuvottiin kaikki kanavat ja väylät, mihin ottaa yhteyttä. Myös mukana olleelle lääkärille saattoi soittaa koska vaan kuten muillekin ryhmässä olleille. Espanjassa tunsin olevani yhtä turvassa kuin Docrates-klinikalla.

Myöhemmin Ähtäriin perustettiin syöpäpotilaiden ryhmä. Sitä Maire ei kuitenkaan kokenut omakseen, kun keskustelut rönsyilivät hänen mielestään liiaksi muualla kuin syöpäpotilaan asioissa.

Aika parantaa pahojakin haavoja

Maire Savolainen on nyt 65-vuotias. Hän on tyytyväinen ja kiitollinen elämäänsä, käy välillä raveissa ja huutokaupoissa, koska hän pitää niistä.

– Raveissa tapaan kunnon ihmisiä. Tykkään olla raviradan aidan vieressä ja haistella hevosia, kun ne ovat niin ihania.  Olen itsekin ratsastanut, mutta putosin selästä ja taju meni. Lopetin ratsastuksen siihen, kun en enää halua katkoa luitani, hän sanoo.

Maire miettii ja arvioi, ettei hän pahimpina aikoina nauranut ainakaan kolmeen vuoteen, katsoi vain itseään peilistä ja näki itsensä rupsahtaneena rupikonnana.

– Kyllä se vain on niin, että aika ja se, että asun näissä oloissa ja voin mennä ex tempore laavulle ja syödä eväitä koirien kanssa, parantaa.

Maire epäilee, että hänen kaltaisiaan, jotka lapset ja lapsenlapset ovat unohtaneet, on varmasti muitakin.

– Tämä elinympäristö pitää minut jotenkin järjissäni. Yli vuosi sitten tuli olo, että alan tässä vaan elää, olen kiitollinen siitä kaikille kiville ja kannoille. Minulla on hyvin asiat, yläkerta on pitänyt huolta minusta, kuuntelen rantasaunan terassilla keikkatuolissa gospelmusiikkia. Se rauhoittaa mielen.

Kun syöpä vei Mairen eläkkeelle, hän huomasi, että aika kuluu tekemättä mitään. Hän lukee paljon, mutta miettii parhaillaan, pitäisikö sittenkin ryhtyä opiskelemaan psykologiaa. Hän kun on alkuperäiseltä ammatiltaan mielenterveyshoitaja, josta sittemmin tuli psykiatrinen sairaanhoitaja.

– Olen ollut kynnysmatto, nyt olen lentävä matto, nyt voin tehdä mitä haluan, hän iloitsee.

Teksti: Mirja Karlsson
Kuva: Juha Harju