Lea Lignell: Avanteita ja mörköjä

Olen Lappeenrannassa asuva eläkkeellä oleva lastenohjaaja. Olen mukana Saimaan  Syöpäyhdistyksen toiminnassa jonkin verran ja vähän enemmän avanneleikattujen Kasuilcossa, joka on valtakunnallisen Finnilcon alayhdistys Etelä-Karjalassa. Toki harrastan muutakin kuin sairautta. Kirjoittaminen on intohimoni ja kerran kuukaudessa tapaan toisia alan harrastajia. Silloin kritisoimme lempeästi toistemme tekstejä. Olen mukana myös ryhmässä, joka valmistelee runoja esitettäväksi.

Sain elää hyvin tervettä elämää lähes 70-vuotiaaksi. Tuo rajapyykki tuli vastaan huhtikuussa 2016. Synttärireissun tunnelmaa häiritsi se, että edellisellä viikolla minulta oli otettu koepala kohdusta. Vastaus tuli heti reissun jälkeen ja syöpähän se oli. Kohtu ja munasarjat poistettiin heti äitienpäivän jälkeen. Leikkaus meni  hyvin ja olin jalkeilla nopeasti.  Siksi en voinut kuvitella, että tämä oli vasta alkua syöpämatkalleni.

Matka syvälle syöpään

Kesällä aloin menettää ruokahaluani ja kävelylenkkini lyhentyivät sen vuoksi, etten jaksanut. Eräänä aamuna huomasin alushousuissani pienen tumman veripilkun. Säikähdin, mutta hoitaja rauhoitteli minua sanomalla että se saattaa olla sulaneen tikin aiheuttama. Onneksi sitä ruvettiin heti tutkimaan ja selvisi, ettei se ollutkaan verta vaan ulostetta. Eikä se tullut emättimestä vaan peräsuolesta. Tähystyksessä näkyi iso kasvain sigmasuolessa. Se oli kuin kukkakaali ja siitä lääkäri tunnisti sen heti syöpäkasvaimeksi, mutta tietenkin piti vielä saada patologin varmistus.

Leikkausta suunniteltiin lokakuun alkupuolelle. Pahaksi onnekseni sain virtsatieinfektion juuri  ennen suunniteltua leikkausta. Niinpä sitä siirrettiin kuukaudella ja antibioottien voimalla mentiin eteenpäin.

Vointini huononi tasaisesti. Tuosta kuukaudesta minulla on vain hämäriä mielikuvia: monta reissua Etelä-Karjalan keskussairaalan päivystykseen. Muistan myös sen kerran, kun minut siirrettiin osastolle ja seuraavana päivänä olin veritiputuksessa. Keskussairaalasta minut siirrettiin Imatralle Honkaharjun sairaalaan, koska keskussairaalassa ei voitu pitää tällaista leikkauksen odottelijaa, eikä minusta kotiin ollut.

Itselleni ei sinänsä ollut väliä, missä olin. Sen sijaan miehelleni ja tyttärelleni tämä tietysti oli turhan pitkä matka, koska he kaikesta huolimatta halusivat käydä luonani lähes päivittäin.

Leikkauspäivän aamuna minut vietiin invataksilla keskussairaalaan. Tuosta päivästä muistan kaksi asiaa: aamulla istun ja palelen pyörätuolissa hissin edustalla ja illalla olen osastolla happinaamari kasvoillani. Leikkauksessa minulle tehtiin paksusuolen avanne ja sen jälkeen vatsani päällä vasemmalla puolella on köllötellyt avannepussi.

 

Sytostaatteja tippaluolassa

Kun sytostaattihoidot alkoivat, en tiennyt, että elämäni tulisi rytmittymään puolen vuoden ajan kolmen viikon jaksoihin. Ensin oli tippapäivä sairaalan poliklinikalla, tippaluolassa, niin kuin itse aloin sitä nimittää. Tippapäivän jälkeen meni kaksi viikkoa, jolloin ei kannattanut suunnitella mitään, koska ei voinut olla varma voinnistaan. Kolmannelle viikolle saattoi sopia vaikka jonkun visiitin, mutta silloinkin mieli askarteli jo seuraavassa kerrassa, jolloin kaikki alkaisi taas alusta.

Mutta ensimmäisellä kerralla ja vielä jonkin aikaa sen jälkeenkin vointini oli hyvin tasainen, ei hyvä eikä huono. Enkä silloin siis tiennyt, että elimistöni tulisi käymään tämän sorttista myllerrystä läpi, mutta tulin kyllä hyvinkin tietoiseksi tästä.

Tippaluola oli ahdas, mutta sitä tottui istumaan kohtalotovereiden kanssa lähekkäin. Vessareissuille  kolisteltiin vuorotellen tippatelineen kanssa hoitajien huoneen läpi seuraavaan huoneeseen, jossa vessa oli. Se oli kuin joku ralli.

Sytostaattihoitojen aikana olisi ollut aikaa kirjoittaa runoja. Tuntui, että pääni oli kyllä niitä täynnä, mutta ne eivät vain jaksaneet tulla ulos. Tämän värssyn olen kirjoittanut tipassa ollessani ja se kuvaa hyvin sen hetkistä oloani.

olen päässyt siihen onnelliseen asemaan,
että saan syödä mitä haluan:
rasvaista, suolaista, makeaakin.
Saan syödä mitä mieleni tekee ja mikä vain maistuu
Mutta kun mikään ei maistu

Ensimmäinen kontrolli oli jo kuukauden perästä ja lääkäri hymyili ja sanoi, että hyvältä näyttää. Tietenkin hän samalla muistutti, että helpotuksesta voi huokaista vasta viiden vuoden kohdalla. Kyllä sen huomasi itsekin, kuinka kunto alkoi kohentua. Lopulta olo oli jo melkein kuin ennen tätä ryysistä. Näin terveen tuntuisena ei olisi halunnut käydä enää kontrolleissa, mutta tietenkin kävin, koska se kuului asiaan.

Myllerryksen keskellä

Oli kulunut melkein neljä vuotta leikkauksesta ja oloni oli erittäin hyvä, mutta sillä kertaa lääkäri ei hymyillyt, vaan katsoi vakavana tietokonetta. Siellä se mörkö taas lymysi. Ei tietenkään tietokoneessa, vaan tässä minun hyvin voivassa  kropassani. Alkoi uusi myllytys: tutkimuksia, labrakokeita, kuvauksia, koepaloja.

Kummallisinta oli, että vointi oli pitkän aikaa aivan hyvä. Hetkittäin ajattelin, että oli tapahtunut joku virhe. Mutta siinä vaiheessa, kun oli päädytty uusiin sytostaatteihin, kertoi elimistökin, ettei kaikki ollut reilassa. Tutustuin vaippahousuihin, sillä minusta tuli monen kuukauden ajaksi niiden vakituinen käyttäjä.

Jos olin itse ollut myllerryksien keskellä, niin oli sairaalakin.
Uusi sairaala oli valmistunut ja osastot toisensa perään viettivät muuttopäiviä. Heti ovella tajusin, että tippaluolaa ei enää ollut. Oli kaunis avara tila, jossa auringonkeltaiset hoitotuolit olivat puolikaaren muotoisessa rakennelmassa. Hoitajat tietokoneineen istuivat edessä. Se oli hoidon kannalta kätevää: hoitajat näkivät yhdellä silmäyksellä kaikki potilaansa, mutta potilaat eivät nähneet toisiaan. Väliverhot estivät sen. Siis sellaisia rattoisia juttuhetkiä kuin ahtaassa tippaluolassa syntyi, ei täällä voisi tulla. Mutta olisi se vanha paikka tietenkin korona-aikana ollut mahdoton muutenkin.

Sain uutta lääkettä, jonka piti tehota paremmin tähän nykyiseen mörköön, mutta minun kroppani pani hanttiin.  Niinpä ensimmäinen hoitokerta päättyi köpelösti. Äkillinen ripuli pamautti avannepussin pois paikoiltaan ja minulla oli lämmin haiseva tyyny sylissäni. Manasin mielessäni koko avannetta. Tajusin kyllä heti, että tuo manaus meni aivan väärään osoitteeseen. Jos minulla ei olisi ollut avannetta, tuo lämmin tyyny olisi ollut peppuni alla ja valunut sieltä kohti housun lahkeita. Sotkua olisi tullut joka tapauksessa. Sain itseni ennen kotiin lähtöä siistiksi, mutta ilman apua en olisi siitä selvinnyt. Toinenkaan kerta ei onnistunut ja sen vuoksi kolmatta kertaa suunniteltiin niin,  että se tapahtuisi osaston rauhassa hitaalla tempolla.

Ihmeitä korona-aikana

Mutta  kolmen viikon aikana ehtii tapahtua paljon. Juuri sinä päivänä reissasin junalla Helsinkiin verikokeisiin ja lääkäriin. Vielä piti tehdä monta tutkimusta, ennen kuin oltiin vakuuttuneita, että radikaali leikkaus olisi tässä tapauksessa parasta.

Luultavasti useimmat meistä muistavat hyvin, että vuonna 2020 koko maailma vaikersi koronan kourissa. Jotkut maat sulkeutuivat niin, että kadut muuttuivat autioiksi, toisissa maissa kaivettiin joukkohautoja kuolleille ja Suomessakin juostiin kilpaa, että ehdittäisiin seuraavan aallon alta pois. Vielä vuoden perästä juostiin pakoon ja vältettiin kohtaamisia, koska rokotteet eivät olleet vielä  valmiita. Siksi minusta oli suuri ihme se, että 15.2.2021 oli kokonainen tiimi valmiina leikkaussalissa minun vuokseni. Kun heräsin nukutuksesta oli vatsani oikealle puolelle ilmestynyt toinen pussi, virtsa-avanne. Tällaisen runon kirjoitin muutamaa päivää ennen leikkausta.

Kirurgilla veitsensä
nukutuslääkärillä aineensa
koneet käyttövalmiina
lääkäreiden ja hoitajien tiimi
hetkeen valmistautuneena
vuosien opiskelu ja ammattitaito
vuosikymmenten tutkimustyö
roosanauhojen hohtava rivistö
viitoittamassa pimeää polkua

Koskaan en toivonut itselleni avanteita, mutta nyt kun ne ovat, on niiden kanssa elettävä sovussa. Virtsa-avanteessa minua kauhistutti eniten se, että jouduin kytkemään itseeni yöpussin. Nyt kun olen tottunut siihen, olen saanut lahjaksi lähes kokonaiset yöunet. Päivisin liikun reisipussin kanssa, eikä se haittaa  tekemisiäni.

Joskus jossain juhlapaikalla katselen pitkänä kiemurtelevaa vessajonoa.  Tunnen ihmisiä, jotka joutuvat jättämään juhlat väliin pelkästään vessareissujen takia. Silloin olen tyytyväinen avanteisiini: vaikka ne kaipaavat minulta päivittäistä huoltoa, ne antavat minulle tarvittaessa lisää aikaa, ettei tarvitse  pahimpaan ruuhkaan kiirehtiä.

En enää niinkään
pyydä terveyttä
kuin sitä
että sairaudestani huolimatta
voisin elää tervettä elämää

Lea Lignell