Murehtiminen on vain ajan hukkaa

Eija Andelin sanoo, että hänellä ei ole kipuja, mutta viime päivinä hän on ollut melko väsynyt ja jalat ovat turvoksissa, joten portaiden nousu kotiin kolmanteen kerrokseen oli työlästä. Eletään lokakuun loppua ja Eija on juuri muuttanut tyttärensä luo, sillä rivitalossa on helpompi liikkua.

Eijan tärkeimmät ihmiset ovat tytär Sanna ja tämän aviomies Miska sekä vajaa kolmivuotias lapsenlapsi Emilia.

”Järjestelin tavaroita hiukan haikein mielin ja hyväksyin ajatuksen, etten palaa enää kotiini. Seuraava etappini on saattohoito”, hän sanoo.

Eija on niin sanotussa palliatiivisessa hoidossa, eli syövän parantamiseksi ei voi tehdä enää mitään. Jokainen kuukausi tai viikko voi olla viimeinen, vaikka päivien tarkkaa määrää ei kukaan osaa ennustaa.

Hetkittäin on vaikea tajuta, että sairastan parantumatonta syöpää.

Tyttären silmiin nousevat kyyneleet, kun hän pohtii omaa elämäntilannettaan. Mies tekee paljon ilta- ja yötöitä, ja arki pienen lapsen kanssa on täyttä. Silti äidistä huolehtiminen on hänelle itsestäänselvyys, oli sovittu että Eija voi muuttaa tyttärensä luo heti kun siltä tuntuu.

Sanna on vanhempiensa ainoa lapsi, ja isä ja äiti erosivat, kun hän oli kahdeksanvuotias. Äiti ja tytär on tiivis  kaksikko.

”Kodissani en voi tarjota äidille omaa huonetta, mutta meillä on hyvä vuodesohva, ja ennen muuta äidin ei tarvitse jaksaa yksin.”

Nyt se osui minulle

Eija Andelinin syöpämatka alkoi lokakuussa kolme vuotta sitten gynekologin vastaanotolta. Kyseessä ei ollut naistentauti, vaan häneltä löytyi peräsuolisyöpä.

”Kuultuani sanan syöpäepäily totesin, että vai niin, nyt se sitten osui minulle. Äitini oli kuollut syöpään ja hänen yhdeksästä sisaruksestaan ainakin neljällä oli ollut syöpä, joten tieto ei romahduttanut minua.”

Hyvä uutinen oli se, että etäpesäkkeitä ei löytynyt ja hoidot aloitettiin. Seuraavana kesänä peräsuoli leikattiin kokonaan pois, ja Eija sai pysyvän avanteen.

Pari viikkoa leikkauksen jälkeen tuli kuitenkin huonoja uutisia, sillä poistetuista imusolmukkeista oli löytynyt merkkejä etäpesäkkeistä. Syksyllä aloitettiin uusi sytostaattihoito, joka näytti tehoavan sikäli hyvin, että Eija sai sen jälkeen lähetteen maksaleikkaukseen.

”Kun kävin leikkausta varten tt-kuvassa, paljastui, että maksassa on niin sanottuja harventumia, sieltä oli löytynyt kaksi uutta metastaasia.”

Leikkaus peruttiin, ja sen sijaan sytostaattihoitoja yritettiin jatkaa, mutta hoidot eivät tuoneet toivottua vastinetta.

Tämän jälkeen Eija sai vielä tablettimuotoista sytostaattihoitoa, mutta syöpä jatkoi etenemistään. Sen sijaan hoito aiheutti jalkapohjiin hyperkerotoosin, iho paksuuntui ja jalkoja pisteli niin paljon, että Eija joutui käyttämään myös kipulääkkeitä.

”Vähitellen oli myönnettävä, että keinot alkoivat olla vähissä.”

Toivoa ja pieniä ihmeitä

Tytär Sanna muistelee, että hänelle pahin hetki oli noin puoli vuotta sitten, jolloin äiti sai kuulla, että syöpää ei voi parantaa ja että elinaika on ehkä pikemmin kuukausia kuin vuosia. Sen jälkeen syttyi pari kertaa uusia toivonpilkahduksia, mutta valmistautuminen luopumiseen oli jo alkanut. Sannasta tuntui erityisen haikealta, että Emilia ei ehtisi tutustua mummuunsa. Aviomies tuki Sannaa ja näki tilanteessa hyviäkin puolia.

”Miska sanoi heti, että meillähän on vielä monta kuukautta aikaa tehdä yhteisiä muistoja. Pian hän ryhtyikin kuvaamaan videoita, joita voisimme näyttää Emilialle myöhemmin.”

Eija on kiitollinen tyttärensä perheen tuesta ja siitä, että niin moni asia hänen elämässään on hyvin.

”En ole kertaakaan sanonut, että miksi juuri minä. Tiedän, että tämä voi tapahtua kenelle tahansa, ja tilanne on vain hyväksyttävä.”

Hän kertoo kesäkuisesta päivästä, jolloin oli lounaalla ystävänsä kanssa ja sanoi erotessa, että tämä saattaa olla viimeinen tapaamisemme.

”Ystävä vastasi, että kuule, ihmeitä voi tapahtua.”

Seuraavana aamuna Eijalle soitettiin ja häntä pyydettiin mukaan tutkimusprojektiin. Siinä testattiin eräänlaista syövän yleislääkettä, jolla voidaan saada lisää elinaikaa. Hoito alkoi melko pikaisesti ja aluksi näytti, että lääke imeytyi loistavasti. Muutaman viikon jälkeen kävi valitettavasti ilmi, että hoidolla ei ollut vaikutusta kasvaimien kokoon ja niinpä lääkitys lopetettiin.

Surkuttelu on ajan hukkaa

Eija suhtautuu lähestyvään kuolemaansa rauhallisen realistisesti.

”Otin alusta asti asenteen, että tälle ei mahda mitään, joten päivittely ja surkuttelu on vain ajan ja energian hukkaa. Jos jollekin asialle ei voi tehdä mitään, sen kannattaa antaa olla. Oikeastaan ison osan päivästä en edes mieti koko asiaa. Oloni ei ole sairas eikä minulla ole kipuja, joten yritän elää niin tavallisesti kuin mahdollista ja tehdä kaikkia mukavia asioita. Oikein hartaasti mietin, että mitä minä nyt haluaisin, mikä tuntuisi kivalta.”

Eija ei ole uskonnollinen eikä osaa kuvitella kuolemanjälkeistä elämää. Sanna arvostaa äitinsä asennetta ja hänkin ajattelee kuoleman kuuluvan elämän luonnolliseen kulkuun. Hän ei osaa nähdä äitiään tarkkailemassa rakkaimpiaan pilven reunalta.

”Ajattelen, että ihminen on osa luontoa. Me synnymme ja kuolemme siinä missä kasvit ja eläimetkin, ja ikuista elämä on vain läheisten ihmisten muistoissa. Niin kauan kuin muistamme rakkaitamme, he ovat osa elämäämme.”

Kun äidin elinpäivien rajallisuus varmistui, Sannalle tuli tarve tehdä entistä enemmän kivoja asioita yhdessä.

”Menneenä kesänä olemme käyneet risteilyllä ja konserteissa, ja meillä on paljon muistoja sekä kuvia, joita voimme myöhemmin katsella. Haluan, että Emilia tietää kuinka hieno ihminen hänen mummunsa oli.”

Sanna sanoo pärjänneensä surutyönsä kanssa tähän asti melko hyvin.

”En ole mikään surkuttelija, mutta asiasta on ollut melko helppo puhua ystävieni kanssa, koska useimmat heistä tuntevat äidin ja ymmärtävät tilanteeni.”

Äidin syöpädiagnoosi kolme vuotta sitten ei vielä hirvittävästi Sannaa säikäyttänyt, hän uskoi, että äiti paranee. Hän järkyttyi vasta, kun sai kuulla, ettei hoitokeinoja enää ole.

”Noin puoli vuotta sitten elinaikaa arvioitiin olevan vain muutamia kuukausia. Sen jälkeen olen hetkittäin halunnut uskoa, että aikaa onkin vielä. Toivoa ihmeeseen on tietysti lisännyt myös se, että äidillä ei ole kipuja eikä hän ole tuntunut sairaalta.”

Ettei häntä enää ole

Kun Eijan kesäiset tutkimuslääkkeet eivät toimineet, Sanna on huomannut huolehtivansa äidistään entistä enemmän.

”Vaikka äiti pärjää hyvin eikä valita mistään, niin tajuan, ettei kaikki ole ennallaan. Viime viikkojen aikana hän on myös alkanut näyttää silmissäni vanhentuneelta. Iho on hiukan kellertävä, ja tajuan, että hänen täytyy olla tosi väsynyt. Minulle hän ei ole enää sama iätön äiti, jonka kanssa voisin mennä vaikka New Yorkiin. Ehkä hän on jo hiukan luovuttanut.”

Sannan aviomies Miska sanoo, että Eija on hänellekin rakas ystävä. Hän menetti oman äitinsä jo vuosia sitten, ja vaimon surua seuratessa oma menetys on palautunut mieleen.

”Jokainen menetys on erilainen, eikä kukaan voi mitata tai vertailla toisen surua. Tunnen monia, joiden läheiset ovat kuolleet yllättäen, ja se on ollut heille suuri shokki. Ehkä suru on kuitenkin siedettävämpää näin, kun olemme saaneet sulatella asiaa vähitellen.”

Sanna ei suoranaisesti pelkää äidin kuolemaa, mutta toki hän on miettinyt, kuinka selviää kun äitiä ei enää ole.

”Suhtaudun asioihin käytännöllisesti ja yritän tehdä sen minkä voin – ennen ja jälkeen äidin lähdön. Kaikki paperit ovat kunnossa ja tiedän, ketkä äiti haluaa minun kutsuvan hautajaisiinsa. Surullisinta tulee olemaan kaiken lopullisuus. Se ettei ole äitiä, jolle soittaa. Ettei häntä vain enää ole.”

Sanna arvelee, että hän ei jää pitkälle surulomalle, vaan suunnittelee palaavansa mahdollisimman pian takaisin työhönsä isännöitsijätoimistoon.

”En ole sellaista tyyppiä, että vetäytyisin kotiin vatvomaan tunteitani, enemmin pakenen työhön. Siellä on muuta ajateltavaa ja suru laimenee siinä sivussa. Myös arki lapsen kanssa auttaa, leikin lomassa ei ehdi omaa suruaan liikaa paisuttelemaan.”

Yksi ajatus lohduttaa sekä äitiä että tytärtä. He sanovat, että yhteinen kokemus ja tieto elämän rajallisuudesta on lähentänyt heitä entisestään.

”Meille ei ole jäänyt mitään sanomatta, olemme voineet puhua kaiken selväksi. Olemme saaneet hyvästellä toisemme, eikä ole mitään salaisuuksia kaapeissa. Tiedämme, kuinka rakkaita olemme toisillemme.”

Eija Andelin asui lokakuun puolivälissä tehdyn haastattelun jälkeen tyttärensä luona kolmisen viikkoa, kunnes hän siirtyi sairaalaan. Siellä hän oli vain viisi vuorokautta ennenkuin kuoli yöllä nukkuessaan.

teksti Sanna Wirtavuori
kuvat Eeva Anundi