Rumuus karkotti tunteet itsestäni
Kun sairaus kävi ilmi, näin vain itsestäni poispäin vilkkuvat kantapäät. Havaitsin, että homoseksuaalin täytyi olla paitsi hyvännäköinen, myös kaikin puolin terve.
Asia ei ollut minulle alkuunkaan itsestään selvä. Vähitellen opin seksuaalisuudesta ja sen toteuttamisesta ulkonäön merkityksen, jopa ylikorostuneen. Voidakseen olla seksuaalinen ihminen täytyi näyttää hyvältä ulkonaisesti.
Sairastuttuani ensin psyykkisesti havaitsin asennemuutoksen itseäni kohtaan muiden homoseksuaalien keskuudessa: kun sairaus kävi ilmi, näin vain itsestäni poispäin vilkkuvat kantapäät. Havaitsin, että homoseksuaalin täytyi olla paitsi hyvännäköinen, myös kaikin puolin terve.
Olin ollut ryhdikäs, pitkä, ruumiinrakenteeltani sopusuhtainen, komeaksikin sanottu, ikäistäni huomattavasti nuoremman näköinen. Minun ei kuitenkaan ollut helppoa luoda parisuhdetta. Yritykseni kuivuivat kokoon, vaikka seksuaalisuudella ei asiaan ollutkaan osaa. Ehkä vanhat henkiset arvet vaikuttivat asiaan. Antauduin suhteisiini niin totaalisesti, mitä kumppanini eivät yleensä kestäneet. Jo psyykkisen sairastumiseni jälkeen parisuhteen muodostaminen osoittautui mahdottomaksi.
Tilanne syöpään sairastumiseni jälkeen muuttui entisestään huonommaksi. Lukuisten syövän selässäni aiheuttamien nikamaluhistumisten ja ryhtini huononemisen jälkeen rollaattorin kanssa liikkuessani minulla ei ollut enää entisen kaltaisia mahdollisuuksia muiden homoseksuaalien tapaamiseen esimerkiksi baareissa. En myöskään halunnut lähteä muiden tuijoteltavaksi ja kohtaamaan entistä enemmän vieroksuntaa itselleni vieraiden taholta.
Tunsin itseni rumaksi, köyryselkäiseksi Notre Damen kellonsoittajaksi. Keskiruumiistani oli kadonnut pituutta yli kymmenen senttiä vuoden aikana, mikä muutti kehoni omasta mielestäni epäsuhtaiseksi. Pehmytkudosteni määrä ei ollut kuitenkaan vähentynyt pituuden vähenemisen myötä, jonka jälkeen ne pakkautuivat alavatsalle kummuksi, joka näytti minun olevan lihava. En tunnistanut kehoani enää omakseni. Siitä oli tullut minulle vieras vihollinen.
Kaiken edellä kertomani lisäksi parantumaton plasmasolusyöpäni ja ilmeisesti vahvat solunsalpaajalääkitykset tekivät minusta aseksuaalisen. Kaikki seksuaalinen kiinnostus – niin halukkuus kuin kyvykkyyskin – katosi. Lisäksi iski korona-pandemia, jolloin toisten ihmisten tapaaminen muodostui mahdottomaksi. Olin yksin kotonani lähestulkoon näkemättä ketään muita ihmisiä useita kuukausia.
Pandemia itse asiassa helpotti oloani. Minun ei tarvinnut lähteä etsimään kumppania itselleni. Toisekseen ymmärsin myös sen, että kehoni, syövän haurastuttama luustoni, ei kestäisi minkäänlaista seksuaalista kanssakäymistä. Kaipasin kuitenkin muiden homoseksuaalisuuden stigman kokeneiden tapaamista, heidän vertaisseuraansa.
Vähitellen, lähes kaksi vuotta syöpädiagnoosistani, seksuaalisuus on alkanut heräämään minussa uudelleen. Korona-pandemian aiheuttama yksinäisyys on alkanut tuntua ahdistavalta. Kaipaan seuraa, läheisyyttä. Ehkä intiimin kosketuksen, jopa halauksen, toivominen on minulle kuitenkin liiallista optimismia.
Elän suvantovaiheessa, lähes täydellisessä eristyksessä kaikista sosiaalisista kontakteista. Olen palannut lähtöpisteeseen. Minulla ei ole seksuaalisuutta, ei seksuaalista kanssakäymistä, ei fyysisiä mahdollisuuksia ja edellytyksiä siihen.