Muistokirjoitus äidilleni
Lasse Rautiaisen äiti kuoli haimasyöpään.
Illalla juttelin äitini kanssa kahden kesken. Ensimmäistä kertaa hänen sairautensa aikana murruin itkuun ja laitoin pääni hänen syliinsä. Äitini muuttui potilaasta taas järkähtämättömän vahvaksi äidiksi, joka silitteli päätäni ja sanoi, että hyvä kun itku lopulta tuli. Samalla hetkellä, pitkän helleputken jälkeen jostain ilmestyi myrskytuuli, pamautti vieressämme avoinna olleen ulko-oven kiinni massiivisella voimalla, niin, että molemmat säikähdimme. Hän sanoi minulle, että ei tarvitse pelätä. Sen jälkeen alkoi rankkasade. Se jäi viimeiseksi kunnolliseksi keskusteluksemme. Sinä yönä hänen tilansa huononi oleellisesti ja hänet vietiin kotoa sairaalaan.
Suurella sydämellään ja huikeilla sosiaalisilla taidoillaan hän levitti ympärilleen silkkaa hyvyyttä koko 72-vuotisen elämänsä ajan; perheessämme, työssään psykologina, ystävien ja harrastusten kautta, täysin tuntemattomille ihmisille ja eläimille. Siskonsa kertoi, että lapsuuden leikeissä hän päätyi aina esittämään Jeesusta, enkä ihmettelisi jos hän kaikessa hiljaisuudessa olisikin ollut tämän tai jonkun muun yliluonnollisen pyhän inkarnoituma.
Pitkää elämää, josta minä olen nähnyt vain yhden laidan, ei pysty mitenkään tiivistämään lyhyeen tekstiin, mutta mainittakoon, että hän yhdessä isäni kanssa kasvatti kolme poikaa ja huolehti reilun 17 vuoden ajan Nappi-koirasta, hääräili kotona ja mökillä. Ruoanlaitto oli hänen intohimonsa ja erityisvastuualueensa, siisteys- ja organisointiasioissa hän taas oli isää suurpiirteisempi. Hän hoiti puutarhaa ja kasvimaata, tykkäsi retkeilystä, jumppasi, ui avannossa, huolehti ympäristönsuojelusta ja kierrätti, oli mukana monenlaisissa yhdistyksissä ja järjestöissä, oli kiinnostunut filosofiasta, esoteerisista maailmankatsomuksellisista asioista ja yliluonnollisista ilmiöistä, luki paljon, kirjoitti eläkkeellä omakustanteisen lastenkirjan, tykkäsi klassisesta musiikista, Abbasta, Beatlesista, jazzista, musikaaleista, suomalaisista ikivihreistä lauluista – kauniista ja melodisesta musiikista.
Hänen puheäänensä oli heleä ja sointuva, jokainen tavu tuli oikealla painolla ja sävelkorkeudella. Kosketuksensa oli hellä, läsnäolonsa lämmin ja pehmeä. Tuoksui hyvältä, pukeutui ja elehti kauniisti. Hän oli viisas, ymmärtäväinen, lämmin ihminen ja omanlaisensa persoona. Ei puhunut kenenkään päälle, mutta hänenkään päälle ei yleensä puhuttu, sillä useimpia kiinnosti kuunnella. Nyt, herkkänä hetkenä näen hänet varmasti erityisen positiivisessa valossa, mutta tuskin muinakaan hetkinä keksisin hänestä mitään kovin pahaa sanottavaa. Jokaisella on toki omat vahvuusalueensa ja ne vähemmän luontevat alueet, niin hänelläkin. Onneksi isä ja muut ihmiset on olleet täydentämässä hänen vajaavuuksiaan, siinä missä hän muiden.
Meillä ei ollut kotona mikroaaltouunia, eikä pelikonsoleita. Äiti, yhdessä isän kanssa, oli tarkkana siitä, mitä mediasisältöä me lapset nautimme, luki meille iltasatuja, osti uusia leluja vasta kun varmistui täysin, ettei kyse ole ohimenevästä kiinnostuksesta (muistan, kuinka joskus vuolin itselleni Turtles-figuurin puusta), laittoi pojat Steiner-päiväkotiin, ohjasi lukemattomiin erilaisiin harrastuksiin, vei moniin eri maihin – käytti paljon energiaa sen miettimiseen, miten lapset kuuluu kasvattaa. En muista hänen koskaan kiroilleen tai näyttäytyneen kevyttä juhlahiprakkaa tukevammassa päihtymystilassa. Hän oli lempeä äiti, mutta hänellä oli hiljaista auktoriteettia, joka kumpusi siitä, että kunnioitimme häntä niin paljon. Häntä vastaan ei tarvinnut nousta teininäkään – pahimman itsenäistymisvaiheen keskelläkin koin, että hän on samalla puolella kanssani.
Nuorena hän oli kuulemma kapinallinen, myöhemmin reflektoituna kuulemma vähän tyhmilläkin tavoilla. Idealismi säilyi, mutta sai uusia ulottuvuuksia, ja loppuun saakka hän pysyi itsenäisenä ajattelijana, joka kuunteli ja yritti ymmärtää kaikkia osapuolia. Uskon, että kaikki äidin tavanneet muistavat hänet ihmisenä, joka piti huolen, että jokainen seurueessa saa äänensä kuuluviin. Herkkyydellään hän osasi ottaa kaikki mukaan.
Hän ei olisi missään tapauksessa ansainnut näin varhaista kuolemaa. Elintavat olivat erittäin terveelliset, jotkut serkut kutsuivat häntä leikillään ”Luomuksi”, mutta silti jostain ilmestyi syöpä ja tappoi hänet ennen omaa äitiään, eli mummia.
En ollut henkisesti varautunut siihen, että hänen kuolemansa tulisi näin varhain. Vajaan vuoden olen osannut koronaeristyksen rauhassa kasvaa siihen ajatukseen, että kaikki toivo paranemisesta on mennyttä, mutta loppusuora oli silti yllättävän jyrkkä – parissa viikossa aktiivisesta ihmisestä vuoteenomaksi ja vainajaksi. Oli rankkaa seurata hänen hiipumistaan, mutta oli onni, että saattohoitovaihe oli lyhyt, eikä hänen tarvinnut kärsiä pitkään. On todella hämmentävää tietää, että se kasvain on saanut kehittyä hänen haimassaan jopa 30 vuotta kenenkään tietämättä.
Menetin paitsi äidin, myös suurimman ymmärtäjäni, kannustajani ja tukijani. Kaikkea mahdollista elämässäni tapahtunutta en tietenkään kertonut, ja jokaisella asialla en halunnut häntä huolestuttaa, mutta mistään oleellisesta en vaiennut tai valehdellut. Joskus ajattelin, ettei hän ehkä kestäisi kuulla kaikkea mitä olen kokenut, tehnyt ja nähnyt, mutta sittemmin uskalsin purkaa hänelle vaikeamminkin sulateltavia asioita. Mummia lainatakseni: ”kaikkea ei äidille kerrota”. Kaiken tärkeimmän kuitenkin kerroin. Olen elänyt omaa elämääni, en miellyttää häntä, mutta olen pyrkinyt aina omatunnon puhtauteen ja yrittänyt elää niin, että voin aina katsoa äitiäni suoraan silmiin.
Vaikka hän on poissa, kannan hänen opettamiaan arvoja mukanani, niitä tarpeen mukaan uudelleen arvioiden. Jotkut valintani saattaisivat häntä mietityttää, mutta tiedän, että hänen ymmärryksensä kykenisi kattamaan paljon myös yleisistä tottumuksista poikkeavia asioita, kunhan motiivit ovat oikeat ja sydän paikallaan.
Olen kiitollinen, että pystyin jättämään kunnolliset hyvästit, vaikka syväluotaavat keskustelumme jäivätkin kesken. Viimeiset päivät vietin hänen sairasvuoteensa äärellä perheemme ja hyvästelemään tulleiden sukulaisten ja muiden vieraiden kanssa. Pidin kädestä, juttelin, hyräilin, lauloin, soitin musiikkia. Hän hyräili parhaansa mukaan musiikin tahtiin, elehti silmillään, kädenpuristuksilla ja silityksillä. Puhumaan hän ei enää pystynyt, mutta yritti kovasti sanoa jotain. Tulkitsimme äänteistä ”minä rakastan teitä”, ja kun kysyimme, sanoiko hän niin, hän nyökkäsi ja ummisti samalla silmiään hymyillen. Vähän mietin kyllä, olisiko hän sittenkin yrittänyt kertoa esimerkiksi pihakeinun alle piilotetusta kulta-aarteesta. Myöhemmin hän sanoi vielä ”hyvää yötä”. Tiedän, että hän viimeisenä ajatuksenaan halusi varmistaa, että kaikille jää hyvät muistot, ja parhaansa mukaan, vahvasta lääkityksestä huolimatta, selvästi suurten ponnistelujen myötä hän avasi kirkkaat silmänsä vielä jokaiselle hyvästelijälle.
Äidin kuolema koskettaa lisäkseni syvästi myös monia muita: isääni, veljiäni, mummia, äidin sisaruksia, sukulaisia, ystäviä, entisiä työkavereita. Isän elämään se vaikuttaa ja tulee vaikuttamaan konkreettisimmin. Olemme tukeneet toisiamme näinä aikoina, ja tulemme tekemään niin vastakin.
Äidin jättämää aukkoa ei paikkaa mikään koskaan. Aion kuitenkin jatkaa elämästä nauttimista – mielellään vielä nykyistä suuremmalla elämänjanolla – ja etenemistä valitsemillani teillä. Kaikkien niiden yhteisten hetkien, joita ei enää tule, menettämisen ohella suurin murheeni on viime aikoina ollut se, ettei äitini päässyt näkemään potentiaaliani paremmin realisoituneena. Tästä hänelle kerroinkin. Hänellä on kuitenkin ainutlaatuinen kyky nähdä ihmisen olemus irrallaan maallisesta menestyksestä ja asemasta, ja hän oli 100 % sitä mieltä, että olen tehnyt oikeita valintoja. Kannusti minua etenemään omaa polkuani, kuitenkin takertumatta suunnitelmiini liian vahvasti ja antaen tilaa kaikenlaiselle uudelle. Sanoin, että siemenistä kasvatettujen puiden hedelmät kannattaa poimia, eikä jättää mätänemään, ennen kuin ryhtyy liiemmin miettimään muuta, ja hän nyökkäili. Tiedän, että äitini on ylpeä minusta ja veljistäni.
Äidin kuoltua katselin ulos sairaalan ikkunasta. Sieltä näkyi suorarivistä mäntymetsää, jonka seassa kasvoi yksi koivu. Yhtä korkea ja paksu kuin ne männyt, ja osana rivistöä, aivan kuin yrittäisi sulautua joukkoon muina puina, ja samaan aikaan seisoen ylpeästi puujoukon eturivissä. Äitini oli vähän sellainen, ja minä myös. Metsässä oli myös pienempiä koivun taimia uhmakkaasti kyseenalaistamassa mäntyjen hegemoniaa.
Haluan tällä kirjoituksella kertoa, että tällainen erikoisihminen on täällä elänyt, ja samalla muistuttaa ystäviäni, sukulaisiani, kavereitani, tuttujani ja satunnaisempia lukijoita siitä, että rakkaista läheisistä kannattaa pitää kiinni, sillä jäähyväiset voivat olla edessä hyvin yllättäen ja äkkiarvaamatta. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että pitäisi ryhtyä panikoimaan, pelkäämään läheisten kuolemaa, tai ettei saisi ottaa aikaa itselleen. Kunhan muistaa antaa jokaiselle hetkelle ja tilanteelle sen ansaitseman painoarvon, ja ehkä karsii hieman niitä ajantappohetkiä, jotka eivät tunnu niin merkityksellisiltä. Tämän yritän muistaa itsekin.
Huumori on tällaisessa yhteydessä vaikea laji, mutta lopetan kirjoitukseni jostain meemistä lukemaani ajatelmaan:
”Tell someone you love them today, because life is short. But shout it at them in German, because life is also terrifying and confusing.”
Uskon, että äiti nauraisi tälle lämpimän sointuvalla äänellään.