Hyvästit ”koutsille” – syöpä työyhteisössä

Vaikka Pompier-ravintoloiden isä Janek Bjurström on poissa, hän on silti läsnä. Työyhteisössä on huomattu, että vaikka paljon on muuttunut, kaiken ei tarvitse muuttua.

Helsingin keskustan kahdessa Pompier-ravintolassa henkilökunta tietää hyvin, millainen torstaipannarin pitää olla. Entinen pomo, yksi ravintoloiden perustajista ja omistajista Janek Bjurström, oli tarkka siitä, että pannukakku oli uunissa oikean ajan ja että se kohosi sopivasti, ei liikaa.
Nyt täydellinen pannari voi tuntua merkiltä siitä, että viime vuoden toukokuussa mahasyöpään kuollut Bjurström on edelleen jollakin tavalla läsnä. Samoin esimerkiksi se, että jokin lamppu lakkaa yllättäen toimimasta.

”Kun palasimme koronasulun jälkeen töihin, halusimme nähdä merkkejä Janekista kaikkialla”, kertoo Pompierissa työskentelevä Nadia Salminen.”
”Kun vaikkapa valo alkoi vilkkua, sanoimme toisillemme, että nyt hän on täällä.”

Bjurströmin puoliso ja niin ikään ravintolan perustaja ja omistaja Laura Apukka kertoo, että työyhteisössä myös muistellaan, mitä pomo tai ”koutsi” olisi missäkin tilanteessa sanonut. Joskus kyse on yksittäisistä sanoista, joskus isommista linjoista.

”Tästä ei selvitä”

Bjurström sai syöpädiagnoosin marraskuussa vuonna 2019. Sitä ennen oireet oli tulkittu parasiitiksi, johon saatu hoito oli helpottanut oireita jonkin verran.

Marraskuisena iltana Bjurström ja Apukka olivat menossa nukkumaan, kun Bjurströmin hengitys alkoi pöristä. Ennen ravintola-alalle siirtymistä sairaanhoitajana ja kätilönä työskennellyt Apukka sanoi, että nyt on lähdettävä lääkäriin, sillä keuhkoissa on vettä.

”Jääräpäänä hän sanoi, että menee vasta huomenna.”

Seuraavana päivänä tutkimusten jälkeen lääkäri kertoi, että meneillään on jotakin todella pahanlaatuista. Sekä vatsaontelossa että toisessa keuhkossa oli litratolkulla nestettä. Lopulta diagnoosi oli lomamatkalla saadun parasiitin lisäksi mahasyöpä.
Kun pariskunta lopulta odotti syöpätautien vastaanotolla ensimmäistä kertaa lääkärin vastaanotolle, Bjurström totesi Apukalle, että tämä on nyt sellainen syöpä, että tästä ei selvitä.

”Lääkäri sitten sanoi, että parantavaa hoitoa ei ole, mutta stytostaateilla voitaisiin hidastaa sairauden etenemistä”, Apukka kertoo.

Työyhteisö kuin perhe

Kun ennen Pompiereiden pyörittäminen oli ollut Bjurströmin ja Apukan vastuulla, nyt kumpikin jäi pois töistä. Bjurströmin voinnin mukaan he kävivät silloin tällöin tervehtimässä henkilökuntaa, mutta muutoin työt jäivät työntekijöille.

Keittiöpäällikkö Pauli Martikainen kertoo, että silloin päätettiin antaa kaikki mahdollinen tuki Bjurströmille ja Apukalle.

”Halusimme, että heillä on yksi murhe pois kaikkien muiden murheiden tieltä.”

Salminen kertoo, että vaikka Bjurströmin ja Apukan poissaolo tuntui työmäärässä, kaikki panivat parastaan. Apukalle työntekijät olivatkin huomauttaneet, että tämä on heidän keinonsa osoittaa rakkautta ja tukea: he huolehtivat nyt ravintolasta, jotta Apukka ja Bjurström voivat huolehtia toisistaan.
Kotona Apukka ja Bjurström lukivat työntekijöiden selfiein varustettuja tsemppiviestejä itkien. Yllätyksenä asenne ei kuitenkaan tullut, sillä yli puolet työntekijöistä on ollut talossa yli viisi vuotta. Ravintola-alalla se on valtava saavutus.

”Työntekijät ovat meille kuin perheenjäseniä. Tiesimme, että voimme luottaa asioiden olevan hyvissä käsissä, vaikka itse olemme poissa.”

Pohdittavaa, puhuttavaa ja järjesteltävää riitti. Jossain vaiheessa perhe vielä uskoi tulevaan ja ajatteli, että ehkä edessä olisi vielä monia hyviä vuosia. Maaliskuun lopulla lääkäri kuitenkin kertoi puhelimessa, että syöpä on levinnyt kauttaaltaan. Silloin pariskunta ymmärsi jo itse, että nyt alkaa saattohoito.

Selfieitä syöpäosastolle

Työpaikoilla tilannetta seurattiin jatkuvasti porukan yhteisen Facebook-ryhmän välityksellä. Bjurström ja Apukka lähettivät terveisiä sairaalakäynneiltä, ja työntekijät vastasivat tsemppiselfiellä.
Mitään ei salailtu tai piiloteltu. Alussa työntekijät tosin toivoivat, ettei asiasta vielä puhuttaisi esimerkiksi vakioasiakkaille, jotta he saisivat itse ensin käsitellä ja surra asiaa rauhassa.

Kerran ravintolaa, sen asiakkaita ja työtekijöitä katsellessaan Bjurström oli todennut puolisolleen, että ”tämä on minun pyhä seurakuntani”. Kun tieto sairastumisesta kantautui asiakkaille, Apukka seurasi liikuttuneena, kuinka monet toivat lahjoja, kertoivat omia tarinoitaan ja yrittivät siten osaltaan kannatella heitä vaikeassa tilanteessa.

Bjurström ja Apukka liittyivät sairastumisen jälkeen kirkkoon. Uskosta tuli tärkeä osa parin elämää.

Sitten tuli koronapandemia, ja tiivis työyhteisö joutui toisistaan erilleen. Apukka kutsuu koronaa ”tavallaan suureksi lahjaksi”, joka antoi perheelle mahdollisuuden keskittyä Bjurströmin viimeisinä hetkinä vain toisiinsa.

”Moni ravintoloitsijaystävämme oli tietysti aivan murtunut pandemian takia”, hän muistelee. ”Itselläni asiat olivat silloin aivan erilaisessa perspektiivissä. Kun maailman mullistumiselle ei voi mitään, säästimme voimat tärkeimpiin asioihin.”

Kaksi viikkoa hengittämään opettelua

Bjurströmin kuollessa toukokuussa Pompierin takeaway-toimintaa pyöritti pieni ydinjoukko. Martikainen on jälkikäteen ajatellen tyytyväinen, että asiaa sai käsitellä ensin pienen porukan kesken ennen kuin koko henkilöstö palasi töihin.
Salminen uskoo, että lomautettuna oleminen oli kuolinuutisen jälkeen hyvä asia.

”Meillä oli kuukausi aikaa surra ja prosessoida asiaa. Heti uutisen jälkeen en olisi voinut olla töissä normaalisti, enkä vielä viikonkaan päästä. Kun lopulta taas näimme toisemme, oli vain halauksia ja itkua, ei juurikaan sanoja.”

Apukka oli ensin kaksi viikkoa täysin pois töistä. Sen verran hän antoi itselleen aikaa opetella hengittämään ilman elämänkumppaniaan.

”Minulla ei ollut silloin mitään huolta ravintoloista. Minulle sanottiin, että pysyt poissa niin kauan kuin tarvitsee, meillä on täällä kaikki hyvin.”

Kun leski palasi töihin, muut yrittivät pitää itsensä kasassa. Martikainen sanoo, että omaa surua ehkä tiedostamattaankin vertasi puolisonsa menettäneen Apukan suruun. Muut halusivat olla vahvoja eivätkä ainakaan lisätä toisen tuskaa.
Apukka jälkikäteen ajattelee, että työtoverit ehkä olivat hänen kanssaan ensi alkuun varpaillaan. Kun he huomasivat, että hän alkaa pysyä tolpillaan, hekin uskaltautuivat suremaan.

”Se on kauhean loogista. Kun he huomasivat, että minä olen hengissä, he antoivat surun tulla.”

Sitten Apukka oli taas siinä roolissa, missä kuuluukin: tukemassa työntekijöitään.

Avoimuus luo läheisyyttä

Nyt kaikki kolme ajattelevat yhteisen menetyksen lähentäneen työyhteisöä entisestään. Lisäksi he ovat oppineet tuntemaan toisensa entistä paremmin ja uskaltavat nyt ottaa esiin vaikeitakin asioita.

Esihenkilöinä toimivat Apukka ja Martikainen kannustavatkin kaikkia avoimuuteen.

”Se ei tarkoita, että murheet tuodaan töihin toisten taakaksi”, Apukka kuvailee.  ”Pahinta on se, jos oletetaan, että kyllä muut tietävät, miksi olen tällainen. Olettamalla mennään yleensä aina pieleen.”

Tärkeää on myös se, että tietää, mistä saa apua. Esimerkiksi Apukka itse oli aiemmin vihainen siitä, ettei Bjurströmin keuhkoja kuunneltu heti, vaikka tämä valitti hengenahdistusta. Hän kävi työterveyshuollon ylilääkärin ja työterveyshoitajan kanssa ”itkuraivarikeskustelun” – ja pääsi kiukusta irti.

”Mikään ei olisi muuttunut, vaikka keuhkot olisikin kuunneltu”, hän sanoo. ”Se ei olisi siinä vaiheessa enää auttanut mitään.”

Koko nelikko uskoo, että Bjurström itse olisi heistä kaikista nyt valtavan ylpeä. Yhteisö on hänen käsiensä työtä, ja se on selvinnyt vahvana valtavasta tragediasta.
Apukka kertoo, että asiakkaatkin usein kiittelevät, kuinka Pompierin henki on Bjurströmin poismenosta huolimatta ennallaan.

”Kaiken ei tarvitse muuttua, vaikka paljon onkin muuttunut.”

Teksti: Anne Salomäki
Kuva: Eeva Anundi