Elämää pienen vauvan – ja syövän – kanssa

Tarina alkaa elokuusta 2010, jolloin Elina miehensä kanssa sai tyttövauvan. Edessä piti olla seesteinen hoitovapaa vastasyntyneen vauvan kanssa. Se kuitenkin muuttui yllättäen huolien ja murheiden sävyttämäksi ajanjaksoksi.

Neljän kuukauden kuluttua synnytyksestä tuiki tavallisella neuvolakäynnillä kävi ilmi, että vatsassa tuntunut möykky ei liittynytkään raskauteen tai synnytykseen. Heti samana päivänä tehdyssä ultraäänitutkimuksessa kävi ilmi, että kyseessä on jotakin vakavampaa. ”Lääkäri kertoi, että perna oli suurentunut useamman nyrkin kokoiseksi ja tuli esiin kylkiluiden alta. Minut lähetettiin kiireellä Turun yliopistolliseen keskussairaalaan. Ehdin hädin tuskin hakea kotoa tavaroita mukaani”, Elina muistelee. Nopeasti kävi ilmi, että kyseessä on krooninen myelooinen leukemia (KML), joka on luuytimen verisolujen esiasteiden eli kantasolujen syöpäsairaus.

Elina kertoo, että verikokeista nähtiin, että veren leukosyytit olivat todella korkealla ja hemoglobiini laahasi alamaissa. Tilannetta piti korjata verensiirrolla ja syöpähoito piti aloittaa mahdollisimman pian. ”Jonkinlaisia oireita minulla oli tietysti ollut, mutta olin pistänyt ne raskauden ja kovan työtahdin piikkiin. Verenpaineeni ja jopa tajunta heittelehti välillä, laihduin ja olin jatkuvasti väsynyt. Tuntui, että en jaksanut mitään.”

Tauti vaatii jatkuvaa lääkitystä

Elina vietti vauvansa kanssa sairaalassa noin viikon. Siellä aloitettiin heti vahva sytostaattilääkehoito ja huonoksi päässeitä veriarvoja yritettiin korjata kaikin keinoin. Hoitovapaan aikana oli aikaa kuntouttaa itseä ja hoitaa vauvaa. Samaan aikaan Elina sai tiedon siitä, että hänen ja hänen miehensä työpaikkansa ajetaan alas ja tehtaan työt siirretään muualle.  ”Se ei oikeastaan siinä tilanteessa tuntunut missään. Pahemmalta tuntui se, että jouduin hoitojen takia lopettamaan lapseni imetyksen.”

”Ensimmäinen saamani lääke ei kuitenkaan purrut ja maksa-arvot nousivat korkealle. Onneksi toisen lääkkeen avulla veriarvot saatiin lähelle normaalia. Välillä lääkärit jopa epäilivät, että en ota lääkkeitäni, koska arvot eivät suostuneet laskemaan tarpeeksi alas. Tälläkään hetkellä en voi jättää lääkkeitä ottamatta yhtenäkään päivänä. Jos käyttämäni lääke ei tule ajoissa apteekkiin, pitää lääkkeitä käydä hakemassa sairaalasta. Sairastuessani vanhempi lapseni tosin oli sitä mieltä, että äiti tervehtyy havunneulasten avulla. Mistä lie tuo ajatus syntynyt.”

Elina joutuu todennäköisesti syömään lääkkeitä päivittäin myös jatkossa. Mikäli lääkkeiden teho heikkenee, hänelle on mahdollisuus tehdä kantasolusiirto. ”Maailmanlaajuisesta luovuttajaringistä on jo selvitetty, että sieltä löytyisi minulle sopiva luovuttaja”, Elina tietää kertoa.

Liikunta selviytymiskeinona

”Aluksi halusin kovasti tietää, mikä on ennusteeni, mutta eihän kukaan sellaista ennustetta osaa tehdä, varsinkin kun tauti on harvinainen ikäisilläni.” Elinan sairastumisesta on nyt kulunut 8 vuotta ja Netta-vauva on kasvanut tomeraksi pikkutytöksi. ”Tällä hetkellä tilanne on hyvä, sillä pystyn elämään melko normaalisti sairaudesta huolimatta. Keväällä 2013 palasin hoitovapaalta uuteen työpaikkaan. Tein alkuun kolmivuorotyötä, mutta se osoittautui liian raskaaksi vahvan lääkityksen kanssa. Päivävuorossa työt ovat sujuneet hyvin, ja välillä saan palautetta kotiväeltä siitä, että teen töitä liiankin tunnollisesti. En oikein osaa olla pois töistä. Vaadin itseltäni ehkä liikaakin, kun ajattelen, että kaikki pitää hoitaa kuten ennenkin tai jopa sitä paremmin.”

Elina myöntää, että hän on ollut huono käsittelemään sairastumistaan. ”En ole käynyt vertaistukiryhmissä, enkä ole kovin monen kanssa muutenkaan puhunut asiasta. En edes mieheni, vaikka tiedän, että hänellekin tilanne otti koville. Tiedän, että emme ole toimineet oikein, kun emme ole puhuneet asioista keskenämme. Olemme ehkä keskittyneet suojelemaan toinen toisiamme; ettei toinen murehdi sitä, että toinen murehtii”, Elina pohdiskelee.

”Laitoin ensimmäisinä vuosina kaikkien muiden tarpeet omieni edelle. En esimerkiksi halunnut ostaa mitään, vaan säästin rahaa, jotta lapsille jäisi jotakin muutakin kuin vanha auto pihamaalla, jos en selviytyisikään. Nykyään en enää murehdi, vaan yritän tehdä niitä juttuja mistä nautin ja tykkään. Siitä todisteina on seitsemän kuukauden ikäinen bokseri Rudi sekä uusi ulkoporeamme, jossa Elina tykkää rentoutua.

Kohtalontovereille Elinan viesti on selkeä: ”Älä jää murehtimaan, vaan elä elämääsi. Enemmistöllä tämän sairauden kanssa kamppailevilla ennuste on hyvä ja hoidot purevat niin hyvin, että moni pystyy elämään jopa ilman lääkkeitä. Moni on saanut lapsiakin sairaudesta huolimatta. Pahinta on, jos jää murehtimaan, masentuu ja ajattelee, että elämä oli nyt tässä.”

Elina sanoo, että hänen selviytymiskeinonsa on ollut rakas harrastus, salibandy. ”Valmennan B-junnuja ja treenaan itse keskimäärin viisi kertaa viikossa. Olen ollut aina kova liikkumaan. Vaikka treenauksesta huolimatta en ole missään huippukunnossa, uskon vahvasti, että liikunta auttaa myös sairauden aisoissa pitämisessä”.

Teksti: Eija Vallinheimo
Kuva: Elina Hyvärisen kotialbumi