Tupakointi on halvempaa kuin rakentaminen – ESSEE lopettamisen vaikeudesta

Olen polttanut tupakkaa kaikissa Euroopan maissa mukaan lukien kaikki ei-tunnustetut maat kuten Transnistria, Abhasia tai Pohjois-Kypros. Olen vedellyt ihanimpia savukkeitani törkeimmissä ruttobaareissa ja poliisiputkissa ja aina vain himoinnut lisää nikotiinitäytteisiä kääryleitä. Romanialaisissa junissa olen polttanut piippuhyllyllä ja junanvessassa. Kaukasiassa kulkevassa bussissa olen lahjonut bussikuskin polttaakseni takapenkillä kanahäkin vierellä.

Kuten tiedämme, nikotiini on tupakkakasvin hyönteisiä vastaan kehittämä myrkky. Se yrittää tappaa myös kasviin tarttuvan ihmisen. Ihminen koukuttuu tupakan nikotiiniin ja sairastuu mitä todennäköisimmin lopulta muihin tupakan haitta-aineisiin ja niiden kautta syöpään, johon hän usein myös kuolee.

Kuten tiedämme, nikotiini on tupakkakasvin hyönteisiä vastaan kehittämä myrkky

Elämän suurimpia nautintoja on myös tuskallisimpia niistä. Vaarini kuoli raastavaan keuhkosyöpään tupakoituaan autuaasti aikuiselämänsä. Luulin oppivani siitä jotain. Isäni on tupakoinut 16-vuotiaasta saakka, mutta vielä elossa. Minun on aika katkaista sukupolvien kierre. Olla addiktiota vahvempi ja näyttää pojalleni, että tupakointi on pelkästään hölmöä.

“Eiks sun pitänyt lopettaa tupakoiminen?” hän on kysynyt jo monta kertaa. En tiedä kestänkö enää kuulla tuota lausetta.

Minun on aika katkaista sukupolvien kierre

Addiktio on alkoholiperäinen termi, sillä ensimmäisen kerran sitä käytettiin alkoholismin määrittelyssä, ja vasta myöhemmin sana laajentui tupakan, huumeiden, uhkapelin harjoittamiseen tai pakonomaiseen onanointiin. Siihen liittyy itsekontrollin katoamista ja aiheuttaa tuomituksi tulemisen pelkoa.

Suomesta pyritään tekemään nikotiiniton vuoteen 2030 mennessä, alle kymmenen vuoden sisällä.

Röökaamisesta onkin jo tehty mautonta, typerää, vähän alaluokkaistakin; sellaisten astetta yksinkertaisempien, rumempien ja epämuodikkaampien ihmisten pinttynyt tapa. Ja vaikka toisin meille kymmenet vuodet vakuutettiin piilomainonnan ja rokkitähtien avulla, olen itsekin alkanut nähdä tupakoinnin luusereitten touhuna.

Olen itsekin alkanut nähdä tupakoinnin luusereitten touhuna

Masina Vremja -orkesterin laulajan Andrei Makarevitšin viinanhajuisissa muistelmissa Kiehtova päihdeoppi (2005) kerrotaan, että kitaristi Margulis ei kyennyt nousemaan sängystä ilman ensihenkosia. Makarevitš oli tietysti kokeillut siirtää askia pöydän toiseen päähän, jotta miehen saisi nousemaan ilman sängyssä poltettua tupakkaa, mutta heltyi, kun Margulis ei näyttänyt heräävän lainkaan.

Joutilaat miehet ovat aina levittäneet tehokkaasti tupakointia. Se on kuin luotu hermostuneelle ja asemasotaan jumittuneelle sotilaalle, joka pyörittelee käsiään, nojailee seinään ja hypistelee asettaan. Se sopii merimiehelle, jolla on niin satamassa kuin merelläkin aikaa istuskella ja pelata korttia joutoaikoinaan. Molemmat ammattiryhmät ovat myös liikkuvaista väkeä ja heidän mukanaan tupakka levisi nopeasti ympäri Eurooppaa. Ruotsalaisten sotilaiden palattua 1640-luvulla Saksasta, tupakka levisi myös kaukaiseen Suomeen.

Runoilijoille tupakka on ollut myös aina arvokas, yksilöllisyyttä korostava asia. Paul Verlainella oli tapana kirjoittaa runojaan sätkäpaperiin ja poltella laulunsa lunnaat. Tupakointi, rikollisuus ja runoileminen on sujunut kymmeniltä tai sadoilta romanttisilta hahmoilta samaan aikaan, niin Hunter S. Thompsonilta, perulaiselta César Vallejolta kuin Charles Bukowskiltakin. Gregory Corso tai Guillaume Apollinaire polttelivat jatkuvasti eri selleissä erinäisistä kriminaaliaktiviteeteista kiinniotettuina.

Runoudella ja savukkeilla on ollut aina jokin salainen ja romanttinen yhteys. Savuttelun ympärille on myös rakentunut oma estetiikkansa piippujen valitsemisineen, tupakkamerkkeineen tahi tupakkarasioiden koristeluineen. Kirjailijaliiton pitkäaikainen puheenjohtaja Jarkko Laine kirjoitti jopa pienen aforismikirjan tupakoinnin iloista, vaikkei enää lääkärinsä suosituksesta polttanut. Tämän esseen otsikko, “Tupakointi on halvempaa kuin rakentaminen”, on Laineen kirjasta.

Tupakan historiassa onkin nähty monenmoisia tapoja tuprutella tai muuten nauttia kessua, virginialaista tai mitä tupakkaa nyt ikinä tarkoitetaankaan. Siitä on valmistettu erilaisia voiteita ja hauteita ja peräruiskeenakin sitä on nautittu. Sen kulttuurihistoria on monipolvinen ja usein huvittavakin.

“Työmies-askin kanteen on monia taloja piirretty ja monia rakkausrunoja laadittu, mutta nykyajan talot näyttävät Työmies-askilta, ja rakkaus taas haihtuu savuna ilmaan”, kirjoittaa runoilija J.K. Ihalainen vanhassa esseessään. Siinäkin näkyy se kaipauksen romantiikka, joka tupakkaan liitetään, mutta joka tuntuu nykyään paljon useammin turhalta.

Tupakka lienee ainoa paheeni, jossa ei ole anarkismia tippaakaan. Se on virhe, pahimman kapitalismin muodon orjuutuskeino, johon olen langennut. Asia, joka riistää minulta terveyteni ja rahani. Se tuntui rohkealta ja kapinalliselta 16-vuotiaana, mutta aikuisena se on vain säälittävä riippuvaisen ihmisen sairaus. Siksi aion vihdoin kukistaa sen.

Se tuntui rohkealta ja kapinalliselta 16-vuotiaana, mutta aikuisena se on vain säälittävä riippuvaisen ihmisen sairaus.

Tupakan kulttuurihistoriaa tutkinut, itse tupakoimaton Rauno Lahtinen sanoo teoksensa Savun lumo (2007) esipuheessa: ”elämäni aikana olen polttanut ehkä muutamia kymmeniä savukkeita ja sikareita, keuhkoihin asti en ole edes yrittänyt vetää savua. Jatkuva tupakka-aineiston tutkiminen ja vanhojen mainosten katseleminen herätti kuitenkin valtavan tupakkahimon!”

Sama on tuttua jokaiselle tupakoitsijalle. Kun luet aiheesta kirjallisuutta, mielesi tekee vetää savut. Kun katsot elokuvaa, jossa tupakoidaan, näet itsesi jo tupakalla terassilla nautinnollinen ilme hymykuopalla varustettuna.

Huomasin taannoin, että Oasis Innovation Systems -niminen saksalaisyritys kauppaa lentokentille SmokeOasis -nimistä tuotettaan, eräänlaista seinätöntä tupakkakoppia. Tästäkään kustantamoyritykseni Savukeidas (2001-2019) ei saanut nimeään, mutta jotain tupakkaan liittyvää siinäkin oli.

Olen vihdoin oppinut nauttimaan elämästä ilman tupakka

Mutta nyt vihdoin, neljäkymppisenä, avioerot, maanpaot, konkurssit, vesivahingot, sodat ja lapsensaamiset kokeneena, olen vihdoin oppinut nauttimaan elämästä ilman tupakkaa.

Mitä siihen tarvittiin? Maallemuutto, alkoholin käytön lopettaminen, stressitön elämä ja nyrkkeilyhanskat.

III

“Kuinka monta tupakka sä poltat päivässä?”
“60 päivässä.”
“Se on liikaa.”
“Ei ole.”
“Entä juotko sä paljon.”
“Jonkin verran. Kolme drinkkiä päivässä.”
“Se on aivan liikaa.”
“Ei ole.”

Jörn Donner elokuvassa Mustaa valkoisella.

Nuorena jatkoin matkaani maasta toiseen, maanosasta kolmanteen tietoisena siitä, ettei minusta välttämättä tule sukupolveni alaviitettä, kuningasta tai kuningatarta, ei kulttimaineen saavuttanutta outsideria, toisinajattelijaa. Minusta voi tulla samanlainen tupakoiva narri kuin muistakin aikani runoilijoista. Ja pelottavaa kyllä, se nähtävästi olisi saattanut riittää minulle.

Olen vahva monessa asiassa, mutta riippuvaisuuden hoidossa olen heikko. Olen hedonisti, joka on koukussa nautintoon. Tupakointi oli niistä suurimpia. Olin runoilija, kustantaja ja kirjakauppias, joihin ammatteihin minulla oli riittävästi rohkeutta. Sen sijaan tupakoinnin lopettamiseen ei rohkeutta ollut pitkään aikaan, vaikka siitä muiden vaarallisten himojen ohella varoitettiin jo Paavalin kirjeessä efesolaisille. Luultavasti olen ollut riippuvainen niistä muistakin. “Miehen tulee haista tupakille, viinalle ja vaimoihmiselle”, sanottiin Padasjoella 1900-luvun alussa.

Ensin päätin lopettaa täytettyäni 30 vuotta. Sitten erosin, muutin Tallinnaan ja tupakka maistui jälleen. Kun poikani syntyi, vannoin lopettavani tupakoinnin pian, mutta se pian tuntui aikamääreellisesti vain kasvavan kuukausi kuukaudelta.

Aloin huomata tupakoinnin muuttuneen nuoruuteni kapinallistunnuksesta luusereiden sairaudeksi. Minua alkoi hävettää tupakointi.

Minua alkoi hävettää tupakointi

Yritin välttää poikani silmissä tupakointia, joten kävin vähän kauempana pihalla tupakalla. Matkustin ulkomaille ehkä vain tupakoidakseni. Järjestin esiintymisiä, jotta minulla olisi tekosyy tupakoida. Stressin takia. Jännityksen takia. Olemassaolon epävarmuuden takia.

Otin käyttööni kuitenkin uudet aseet. Ostin pienen omakotitalon metsäisestä majakkalaaksosta Viron maaseudulta ja hylkäsin kaupunkilaiselämän. Aloin kävellä metsässä, ostin nyrkkeilyhanskat ja erilaisia käsi- ja levypainoja. Halusin tuntea itseni voimakkaaksi, jotta minussa olisi voimaa nujertaa nikotiini.

Vaihtoehtoja toki oli. Olin jo yrittänyt kolmekymppisenä tupakoinnin lopettamista lääkeyhdisteellä, jota  myydään Suomessa. Se toimikin aluksi, mutta aiheutti samalla alakuloa ja vähän fyysisestikin huonoa oloa, joten lopetin lääkekokeilun nopeasti ja palasin tupakointiharrastukseni pariin.

Nikotiinilääkkeitäkin olen vuosien varrella kokeillut, mutta ne ovat niin karmean karvaita, että sattuvat kitalakeen ja kurkkuun paljon tupakointia enemmän. Hypnoosiin en uskaltanut. Uimista ja lenkkeilyä yritin, ensimmäinen jäikin pysyvästi elämääni, muttei lopettanut tupakointia. Yritin joukkopainettakin, sillä kirjoitin Syöpäjärjestöjen lehteen artikkelin siitä, miten ilmoitin Facebookissa lopettavani tupakoinnin ja päivitin päivittäisistä kokemuksistani. Sekin loppui parin viikon päästä ensimmäisen olutlasillisen yhteydessä.

Kirjoitin Syöpäjärjestöjen lehteen artikkelin siitä, miten ilmoitin Facebookissa lopettavani tupakoinnin

Luin joskus miehestä, joka lopetti tehdastupakan polttamisen ja siirtyi kuivattujen banaaninkuorien sauhutteluun. Serotoniinia ja noradrenaliinia tuottavaa aktiviteettia mies kuvasi innostavaksi. Luettuani asiasta enemmän ihmeellisten salaisuuksien internetistä kävi ilmi, että kyse oli jonkinlaisesta päihdyttävästä hippilegendasta ja vähemmän tupakankorvaustuotteesta.

Joku kannabiksen terveyshyödyistä intoillut kaverini ehdotti suoraan siirtymistä kevyeen pössyttelyyn tupakan sijasta, mutta sekään ei oikein kiinnostanut. Tarkoitukseni oli olla päihdevapaa eikä ottaa uutta päihdettä arsenaliin.

Joskus 2000-luvun alkupuolella tutustuin Riian lentokentällä sähkötupakkaan. Ostin kahta methol-askia vastaavilla nesteillä täytetyn kertakäyttöisen höyryttimen ja vetelin menemään lentokenttäjonossa naureskellen. Tuolloin se oli vielä mahdollista. Kun pääsin matkanpäähän Georgiaan, polttelin kuitenkin lentokentän aulassa jo paikallista pirveliä. Sähköinen versio ei korvannut aitoa.

Elektroniset tupakankorvikkeet ovat sen jälkeen kehittyneet ja saaneet suurempaa yleisöä. Kemiallisia nikotiinia sisältäviä vesihöyryjä poltellaan lähes yhtä paljon kuin karvapersemallia. Ne ovat joissain piireissä jopa muodikkaita, mutta tuskin vähemmän haitallisia. Tapa on levinnyt niin kansaan kuin rokkitähtiinkin, jotka ovat olleet tupakoinnin airueita jo 1950-luvulta saakka.

Imagollisena rakennusaineena se kuitenkin jatkaa matkaansa ja sähkötupakasta on yllättäen tullut yllättäen äärioikeistokommentaattorien kautta jonkinlainen protestisymboli. On yleistä, että vaihtoehtoisilla YouTube -kanavilla suitsutellaan sähköröökiä milloin milläkin sisällöllä. Aivan kuin sähkötupakka ilmaisisi samanlaista kapinaa kuin sen perinteisempi versio 1950-luvulla.

Toimettomilta vaikuttavien ääriryhmien kommentaattorit vetävät sähköisen savukoneensa esiin keskustelussa kuin keskustelussa. Se on kulttuurinen tunnistusmerkki, jonkinlainen replikaattori, meemi. Vähän kuin Pepe-sammakko, Q tai WWG1WGA, mutta vähemmän osoitteleva, koska sähkötupakointiin lankeavat muutkin.

Samaan tapaan kuin sähkötupakka nykyään antaa ahdistuneen ja vähän rajoittuneen vaikutelman ihmisestä, piipputupakka teki Lasse Mårtensonin piippukirjan ja useiden kirjailijoiden ansiosta käyttäjästään hieman boheemin ja taiteellisen. Nuuska oli ja lienee jossain määrin edelleenkin suosittua nuorten urheilijoiden keskuudessa.

Tupakilla on tietysti ollut aina identiteettipoliittinen ulottuvuutensa, ryhmäytymissymbolinsa. Viime vuosisadan alussa viitattiin usein kansallismaisemiin tai työtätekevään maalaisväestöön ja tupakkamerkkien nimet olivat kansallista yhtenäisyyttä rakentavia: Matti, Pekka, Aino, Kansa ja jopa Matti Meikäläinen. Siinä missä sininen Belmont oli 1980-luvulla juppikulttuurin symboli, 2000-luvun vaihteessa suuret 30:n savukkeen Bonus-rasiat ja Virosta tai Venäjältä kuljetetut LM:t muodostivat työväenluokkaisen statuksen.

Vielä näitäkin vaatimattomimmista, mutta tupakointipositiivisista lähtökohdista ponnistivat sätkät ja muovisella täyttökoneella tupakkaa täyteen ammutut hylsyt, jotka muodostuivat valmiista filtterin ja paperin yhdistelmästä. Jälkimmäisellä oli kai tarkoitus kiertää jotain veroja, mutta molemmista kehittyi tupakoinnin alakulttuureja, ikään kuin tavallisen kansan kapinallisuuden alla kulkevaa tosikapinallisten tunnistettavaa virtaa.

Tupakoinnin kapinamerkki oli nuoruudessani poltettu siihen syvälle. Se edusti auktoriteetteja vastaan venkoilua, ei todellista vastarintaa. Sellaista harmaaihoista, venynyttä ja sitkeää kapinaa, jolla tuotiin omaan presenceen säröjä. Ei haluta luovuttaa, vaikkei olisi mitään luovutettavaa. Rimpuillaan, koska ei jakseta kävellä.

Moni sätkätupakoija koki kapinallisuutensa myöhemmin tuskallisena syöpäkuolemana tai keuhkoahtaumana

Sätkätupakan polton kapinallisuus tosin on laantunut. Se tuntuu alaselkätatuoidun, vähän syrjäytyneen ja vaikeasti työllistyvän kansanosan tavalta. Esteettisesti se piirtyy jonnekin violettien hiusraitojen, tribalien, verkkareiden ja Ed Hardy -takkien sekasotkuun, itämetroon juoksemiseen ja asiantunteviin, mutta kirosanoilla pätkittyihin lausuntoihin pirikaupan nykytilasta.

Moni sätkätupakoija koki kapinallisuutensa myöhemmin tuskallisena syöpäkuolemana tai keuhkoahtaumana. Sellaiseen kuolemaan harvoin piirtyy onnistuneen rock-uran sakramentaaliset piirteet ja estetisoitu tragiikka.

Kuten Jarkko Laine kirjoitti: “Nalle Puhkin olisi polttanut, jos Risto Reipas olisi tarjonnut.” Mutta koska Risto Reipas ei tarjonnut, ei Nalle Puhkaan polttanut. Järkeviä tyyppejä.

IV

Tupakka on syvästi inhimillinen tuote ja vaikka sen tarpeeseen vedotaan eläimellisyydellä – siis pohjattomalla halulla, joka sumentaa mielen – siinä on kyse kuitenkin pitkälle viedystä ihmisyydestä.

Ihmisillä ei ole yksinomaan haluja, kuten olemme päätelleen eläimillä olevan, vaan myös haluja omia halujaan kohtaan. Janoamme usein haluamista enemmän kuin itse halun kohdetta. Saatamme jopa haluta jonkin halumme olevan niin voimakas, että se ylittää tahtomme.

Jos riippuvaisuutemme tupakasta käy raskaaksi, voimme perustella sortumistamme tupakkalakon keskellä liian suurella halulla. Olemme ikään kuin antaneet periksi, koska olemme niin voimakkaasti halunneet jotain. Halu on nähty niin perustavanlaatuiseksi ja alkukantaiseksi asiaksi, että olemme ylittäneet sillä tahtomme pysyä erossa tupakasta. Sen sijaan emme huomaa, että olemme perustelleet halun itsellemme halun haluamisella. Olemme toivoneet, että voimme haluta tupakkaa niin paljon, ettei meidän tarvitse taistella sitä vastaan.

Mieltymykset ovat ylittäneet arvomme ja olemme vedonneet alkuperäiseen eläimellisyyteemme selittääksemme tämän moraalisen konkurssin, vaikka todellisuudessa olemme halunneet halua niin paljon, että olemme sortuneet. Tämä taas on inhimillistä.

Olemme sortuneet siis siksi, että olemme ihmisiä, emme siksi että olemme eläimiä.

Olen varma, että Jeesuskin poltti. Mikäli hän olisi täällä tänään, näkisimme hänet Kainuun Sanomien kotimaansivuilla tai Turun Sanomien kulttuurisivuilla savuke suussaan selittämässä maailmaa ja sen tilaa. Hänen kasvonsa olisivat laihat, parta muotoiltu ja kenties hän pitäisi paksusankaisia silmälaseja. Mutta ehdottomasti hän olisi niin kutsuttuja taskutuhkismiehiä. Hän ei pilaisi ympäristöämme polttamalla, vaan keräisi tumppinsa taskunsa alumiiniseen tumppirasiaan.

Hänen tupakointinsa olisi itseään vahingoittavaa, mutta siihen sisältyisi toisten kunnioittaminen, osallistuminen osaksi tupakointikulttuuria, ja tietysti sen kehittäminen. Tupakoinnin ylevyydestä on puhuttu myös paljon, jotkut kirjailijat omistivat koko elämänsä sille, kuten “The Smoking Diaries” (2004) -kirjasta tunnettu Simon Gray.

Grayta kuvattiin kotimaassaan Iso-Britanniassa äksyksi vanhaksi mieheksi, joka ei koskaan kyennyt irrottautumaan oikeudestaan tupakoida oman elämänsä pois. Gray tosin ei pelkästään tupakoinut vaan myös juopotteli, oman kertomansa mukaan vähintään kolme pulloa kuohuviiniä päivässä. “Olin jo ketjupolttaja seitsemänvuotiaana Montrealissa”, Gray kertoo omaelämäkertansa alkupäässä.

Grayn romantiikka on brittiläisen bitteriä, mutta romaanisten kansojen sauhutteluun suhtautuminen on intohimoisempaa ja tarttunut useampaan runoilijasukupolveen. Poikkeuksetta tyypistä, oli sitten romanttinen tai äksy tupakoitsija, suuret savuttelijaikonit kuolivat kaikki tunnusmerkkinsä tupakan takia. Niin John Wayne, Humphrey Bogart, T. S. Eliot kuin Frank Sinatrakin. Ja niin kuoli myös Simon Graykin, ja suurin osa tunnetuista mainosten Marlboro-miehistä. Myöhemmin viinan ja tupakan rappeuttama Laila Kinnunenkin mainosti tyylikkäitä Time-savukkeita vielä 1970-luvulla.

Pitkäaikainen matka- ja työkaverini Ville-Juhani Sutinen kuvaa tupakkaromantiikkansa juuria lapsuusmuistollaan teoksessa Mitä tupakka tarkoittaa (2014): “Tervan pehmeä, hieman eltaantunut tuoksu, kun äiti pyyhkäisi nikotiinin sävyttämällä etusormellaan tahran kauluspaidasta ennen sitä tai tätä ala-asteen juhlaa. Se herättää minussa yhtä runsaan muistojen ryppään kuin Madeleine-leivos Marcel Proustin romaanissa Kadonnutta aikaa etsimässä. Odotuksen ja arkuuden välitila juhlasaliin astuttaessa; vanhemman läsnäolon tuoma luottamus siihen, että kaikki menee hyvin; päivän päätteeksi odottava loma; kaikki ne ilmeet ja eleet, jotka muuttivat tutut ihmiset toisiksi.”

Sutisesta tulikin varsinainen tupakkataiteilija, joka tarvitsi itselleen tupakkatakin ja muuta ihmeellistä esineistöä ja tarpeistoa välttämättömimmät tarpeensa tyydyttämiseksi. Hänen esikoisrunokokoelmansa nimi oli Purut ja paperit (2002).

Keksimme kaveriporukassa hänelle mitä tervaisempia lempinimiä Tupakkaröllistä Mustakeuhko-Pekkaan ja vitsailimme miten hänet tunnistaa jo kaukaa tupakanhajusta. Sutisesta tuli ahkeran savuttelun ansiosta jopa Turun tupakoitsijat ry:n kunniajäsen ja hän kirjoitti tilatun muistorunon Turun Sanomiin, kun savukointi kiellettiin kapakoissa.

Itse savuke oli sumennettu poliisiohjelmista tunnetulla kasvojen sumennustavalla

Muistan kun kerran makoilimme istanbulilaisessa hotellihuoneessa katsellen turkkilaisia 1970- ja 1980-luvun elokuvia. Turkin uudet tupakkalait estivät röyhyttelyn näyttämisen televisiossa, joten savukkeet oli sensuroitu varsin erikoiseen tapaan: itse savuke oli sumennettu poliisiohjelmista tunnetulla kasvojen sumennustavalla. Niinpä turkkilainen koomikko Kemal Sunal sauhutteli pikselimössöä ja savu nousi taivaalle. Elokuvan absurdius sai lisätehoja.

Sittemmin lentopelkoinen Kemal Sunal kuoli lentokoneonnettomuudessa ja Sutinen lopetti tupakointinsa. Nyt on minunkin aikani tehdä tämä loppuelämän kannalta ratkaiseva päätös. Ennen kuin käy niin kuin Luis Buñuelille, joka halusi saada mieluummin uuden maksan ja keuhkot kuin seksuaalisen kyvynkin takaisin, jotta voisi polttaa ja  ryypätä vielä yhtä paljon kuin nuorena.

Tai niin kuin kirjallisuudentutkija Mihail Bahtinille, joka poltti Leningradin piirityksen aikana sätkäpaperina käsikirjoituksensa ainoan kopion tupakanhimoissaan.

V

Ranskalaista mustaa eli filtteritöntä Gauloisea, pikarillinen Pernod’ta jossain tangerilaisessa tai bizerteläisessä savusalongissa. Savuiset muistot ovat ikuisia. Addiktioon liittyy nautinnon ja vaaran välitön sekoittuminen, ja toisaalta esteettinen sävy.

Moni poeettisimmista muistoistani liittyy tupakointiin, ympärillä olevaan hälinään, vieraaseen paikkaan, samanaikaisiin pieniin tapahtumiin. Tupakointi, nikotiinin virtaaminen, liittyy ajattelutyöhön ja muistamiseen. Se terävöittää molempia hetkellisesti.

En ole varma, mutta muistaakseni ensimmäinen tupakointikokemukseni oli, kun ostimme kaverini Kanun kanssa askin tupakkaa Vanhan Rauman eräältä kioskilta. Vedin parit poskarit ja söin valtavan läjän mynthoneita peittääkseni hajun. Kanu nauroi ja piti minua kokemattomana.

Olimme menossa isäni työpaikalle paikalliseen kirjapainoon käymään ja pelkäsin haisevani tupakalta. Hän toki poltti itsekin askin päivässä, joten mitäpä hänellä olisi ollut asiaan sanottavaa.

Kirjapaino- ja lehtikustantajataustaisen isäni takia kotiimme tuli valtava määrä erilaisia ulkomaisia lehtiä. Muistan amerikkalaisista aikakauslehdistä niiden räävittömät tupakkamainokset Marlboro-miehineen ja Joe-kameleineen. Minua hämmästytti jo lapsena se, miten kalliille painetut upeat kuvat mainostivat asiaa, jota ei näkynyt suomalaisessa lehdistössä, vaikka piilomainonta toki rehotti.

Van Halenin levynkannessa oli tupakoiva putto-hahmo, pullea lapsienkeli. Hjallis Harkimon maailmanympärysmatkan vene oli nimeltään Belmont Finland II, jonka purjeissa oli tietysti näkyvä Belmont-mainos. Kool-tupakkamerkki kehitettiin nuorisolle edustamaan tupakoinnin tyylikkyyttä, Camel Bootsit ja Marlboro Classics -vaatteet olivat suosittuja. Formula 1:n tupakkamainonta oli täysin avointa.

Sain itsekin kritiikkiä 00-luvulla esiinnyttyäni Kirjailija-lehden kannessa savuke suussani. Kirjailija Kari Saviniemi paheksui blogissaan lastenkirjailijanakin esiintyvän runoilijan habitusta. Se oli tietysti ymmärrettävää, mutta minkäs mahtoi, kun kuvaaja nappasi kuvan tupakkatauolla.

Nykyään tuskin Harkimokaan puhuisi veneensä mainosta vastustavista terveysfasisteina

Nykyään tuskin Harkimokaan puhuisi veneensä mainosta vastustavista terveysfasisteina. Tupakkalobbauksen lempilapsena tunnetun Iltalehden mukaan Harkimo “häpesi muiden pilkatessa Suomen tupakkalakia” ollessaan purjehtimassa maailmalla. Nykykontekstissa tuntuu hämmentävältä, että 1980-luvun Suomen tupakkalait olivat joillekin liian tiukkoja.

Tupakkaa on toki käytetty monenlaiseen vaivaankin. Ruttoa vastaan neuvottiin polttamaan ruttotupakkaa, jossa oli tupakan lisäksi kaskarillankuorta ja laventelia. Koleraa ehkäistiin koiruohoviinalla, tervaviinalla ja tupakalla. Tupakkayskää vastaan taisteltiin polttelemalla leskenlehteä tupakan seassa. Hämmentävin tupakkaan liittyvä lääketieteellinen uskomus eli 1800-luvun Englannissa, kun Thames-jokeen hukkuneille ihmisille puhallettiin tupakansavua peräaukkoon. Tuolloin uskottiin, että se saattaisi virvoittaa hukkuneen eloon.

Haittoja vähätellään miljoonilla dollareilla

Tupakka käy ikään kuin loputonta taistelua terveysvaikutusväitteiden äärellä. Haittoja vähätellään miljoonilla dollareilla, oikeudenkäyntien ulkopuolella sovitaan mediassa epäedullisia tapauksia toisilla miljoonilla, uusia nikotiinia hyödyntäviä markkina-alueita, kuten sähkötupakkaa, etsitään. Tupakkafirmat alkavat muuttua nikotiinifirmoiksi.

Mikäli koronapandemia olisi tullut jo vuosikymmeniä aiemmin, sen lääkkeeksi epäilemättä suositeltaisiin erilaisia tupakkaratkaisuja Phillip Morrisin ja American Tobacco Companyn rahoituksella. Minulle kulkutauti oli pikemminkin lisäsyy olla tupakoimatta. Ehkä se mahdollisti koko asian.
Kun muutin pieneen majakkakylään Viron pohjoisrannikolle, päätin laittaa kaikki panokset peliin samaan aikaan. Lopetin alkoholinkäyttöni noin vuodeksi kokonaan, jotta yksikään olutlasi ei särkisi tupakointipäätöstäni. Olin vahvasti motivoitunut ja koronan takia lähes koko ajan kotona ja lähimetsissä kävelemässä. Hakkasin nyrkkeilysäkkiä ajatellessani tupakkaa.

Hakkasin nyrkkeilysäkkiä ajatellessani tupakkaa.

Ymmärsin tyhjentää matkamuistojeni salaisen tupakkarasian: sillä uusi elämä oli jälleen alkamassa. Poltin luukullisesta tuhkakupista loput karstat ulkotulella ja pesin sen jälkeen huolellisesti. Siitä tuli lapselleni aarrearkku pihaleikkeihin. Katselen sitä hieman kaihoten, mutta kun ehdin kuvittelemaan tupakanmaun suuhuni, olen ylpeä.

Mark Twain kirjoitti tulleensa tähän maailmaan kysyen olisiko jollakulla tulta. Minulla olisi nyt monta käyttämätöntä sytytintä, ellei Twain olisi jo kuollut keuhkokuumeeseen. Itse saatoin välttää saman kohtalon. Aloitin rakentamisen.

Ville Hytönen

Kuvan copyright Heidi Strengell / Tuuma

Ville Hytönen

Ville Hytönen (s.1982) on virolaisessa majakkalaaksossa asuva kirjailija ja Suomen Kirjailijaliiton puheenjohtaja. Hänen seuraava esseekokoelmansa Grand Hotel julkaistaan syksyllä 2023.
Tämä essee sisältyy kokoelmaan.