Heli Kolho: ”Kuolemanpelkoni muuttui kiitollisuudeksi”

Kesäkuun alussa 2009 Heli Kolho seisoi kaupan kassajonossa, kun puhelin soi. Häneltä ei kysytty oliko paikka tai aika hyvä, vaan kerrottiin suoraan mammografian löydöksestä. Todettiin, että kyseessä on syöpä ja leikkausaika on varattu loppukesälle.

”Kun ihmettelin, että pitääkö odottaa niin kauan, niin minulle vastattiin, että ette te kuole ennen sitä.”

Heli muistelee, että kesä meni paniikissa, sillä syöpä pelotti. Ajatus kuolemasta oli mielessä, vaikka itse leikkaus menikin hyvin. Se oli säästävä leikkaus, vain pieni pala rinnasta poistettiin, ja sen jälkeen tarvittiin 15 kertaa sädehoitoa, mutta ei lainkaan sytostaatteja.

”Kuolema pyöri silti päässä koko ajan. Suunnittelin hautajaiseni, mietin tarjoiluja ja musiikkia. Surin, etten ehtisi tutustua juuri syntyneeseen lapsenlapseeni, ja listasin mistä kaikesta kivasta pitäisi luopua. Kun menin sädehoitoklinikalle, seurasin, kuinka edelläni kulki mustapukuinen mies. Minua värisytti ja näin sen enteenä. Ajattelin, että siinä se on jo odottamassa minua, kuolema.”

Nyt, yli viisitoista vuotta myöhemmin Heli istuu kotonaan Vantaalla, ja kertoo tapahtumista jo hieman peloilleen naureskellen. Sädehoitoihin suuntaava mustapukuinen mies oli muuten Tommy Tabermann. Hän kuoli noin vuosi tuon pikaisen kohtaamisen jälkeen.

Elämällä on tarkoitus

Oikeasti lähimpänä kuolemaa Heli oli ollut parikymppisenä. Hän oli silloin käymässä vanhempiensa luona Savonlinnassa.

”Olin menossa nukkumaan jo yöpaita päällä ja ryhdyin laittelemaan peitteitä. Huoneessani matalan sängyn lähettyvillä oli kynttilöitä, ja yhtäkkiä tuli tarttui takaapäin yöpaitani helmaan ja olin hetkessä ilmiliekeissä. Läksin juoksemaan suihkuun, mutta kaaduin matkalla. Silloin ajattelin, että tässä tämä oli, kuolisin lapsuudenkodissani. En kuollut, eikä tulipalo levinnyt, mutta selkäni paloi pahoin. Jouduin viettämään sairaalassa monta viikkoa ja korjaavia leikkauksia tehtiin vielä vuosien ajan.

Ennen rintasyöpää Heliltä oli vuonna 2006 leikattu selästä pieni luomi, jossa oli tyvisolusyöpä eli basaliooma. Sen ilmaantuminen ei tuntunut juuri lainkaan pelottavalta syövältä.

”Kun tulin siitä leikkauksesta, kohtasin sairaalan käytävällä naisen, joka selitti iloisesti, että häneltä on leikattu monta basalioomaa, ja että niistä kyllä selviää. Hän sanoi olevansa jo yhdeksänkymppinen.”

Ehkä tuo kohtaaminen ja myös henkilökunnan asenne vaikutti siihen, että pelottava sana ei tuntunut hetkauttavan Heliä lainkaan.

”En tosiaankaan osannut pelätä syöpäkuolemaa pätkän vertaa.”

Rintasyövän toteamisen jälkeen kuolemanpelko tunki kuitenkin mieleen ja kulki mukana monta kuukautta. Heli käveli lähimetsässä, halaili puita, itki ja suri, kirjoitti päiväkirjaan tuntemuksiaan ja yritti päästä elämään kiinni.

”Ei mitään niin pahaa, ettei jotakin hyvääkin. Yllättäen sairastuminen antoi minulle myös uutta rohkeutta tekemisiini. Ajattelin, että mitä hävettävää olisi, vaikka epäonnistuisinkin, minähän kuolen kohta.”

Heli rohkeni esimerkiksi järjestää valokuvatöistään näyttelyn, ja sai taiteestaan hyvää palautetta sekä uutta toivoa arkeen.

”Minulle tuli tunne, että olen elossa ja minun pitää uskaltaa elää.”

Vähitellen kuolemanpelko muuttui kiitollisuudeksi elämästä. Jo puoli vuotta sairastumisen jälkeen Heli kirjoitti ensimmäisen kerran päiväkirjaansa: Kiitos tästä päivästä.

Seuraava syöpädiagnoosi tuli jo seuraavana vuonna, mutta tieto ei enää säikäyttänyt Heliä. Häneltä poistettiin käsivarresta luomi, joka osoittautui melanoomaksi. Muutama vuosi myöhemmin löytyi vielä uusi ihosyöpänäppylä, joka jäädytettiin nenän kupeesta vuonna 2014.

Väsymykselle oli syynsä

Vuosina 2017-2019 Heli hoiti Savonlinnassa asuvia iäkkäitä vanhempiaan, ja hän oli hyvin väsynyt reissaamiseen ja huoliin. Tuntui, että voimat olivat aivan loppu. Hän oli käynyt säännöllisessä syövän jälkiseurannassa ja sai kesällä 2019 kutsun vastaanotolle.

”Lääkäri ojensi minulle paperinenäliinan ja sanoi, että minulta oli löytynyt syöpä, se oli nyt toisessa rinnassa. Hän oli ystävällinen, ja tilanne oli rauhallinen. Tällä kertaa en säikähtänyt, enkä edes miettinyt kuolemaa. Ensimmäinen ajatukseni oli, että jaahas, tämmöinen prosessi. Tämänhän minä hoidan.”

Leikkaus oli tälläkin kertaa säästävä, mutta nyt Heli joutui sietämään sädehoidon lisäksi myös sytostaatteja.

”Kestin hoidot melko hyvin, tein kuten neuvottiin, yritin liikkua ja elää terveellisesti. Ainoa kamala asia oli hiusten lähtö – ne varisivat yhtä matkaa syksyn lehtien kanssa – ja sitä oli vaikea hyväksyä. En pitänyt peilikuvastani, mutta käytin peruukkia melko harvoin. Kotona minulla oli aina keltainen huppari ja huppu päässä. Pyrin olemaan aurinkoinen.”

Seuraavana keväänä hiukset alkoivat vähitellen kasvaa takaisin, ja ilo oli suuri, kun tukka oli pian yhtä tuuhea kuin ennenkin.

”Oli syytä olla kiitollinen. Ajattelin, että tässä täytyy olla joku tarkoitus. Saan edelleen elää.”

Kauhukuva peilissä

Heli on vitsaillut, että hän on varsinainen syöpämagneetti. Vakavampi puoli on se, että kokemukset ovat opettaneet häntä tarkkailemaan itseään, elämään terveellisesti ja käymään kontrolleissa säännöllisesti. Vuosi sitten huhtikuussa Heli huomasi toisen silmänsä pielessä pienen nypyn, jota lääkäri epäili alkavaksi okasolusyöväksi.

Sitä ei leikattu, vaan hoidoksi tarjottiin Tolerak-voidetta. Kyseessä on eräänlainen voidemainen sytostaatti, jolla tapetaan alkuvaiheessa olevia syöpäsoluja. Voide voi myös toimia ennaltaehkäisynä, koska se tuhoaa nekin solut, jotka eivät ole vielä tulleet näkyviksi näppylöiksi.

”Sain kuulla, että voiteen käyttö voi aiheuttaa ihon punoitusta tai ärsytystä, mutta enpä osannut kuvitella mitä oli tulossa.”

Heli käytti salvaa neljän viikon ajan otsaan ja poskipäille sekä leukaan. Alkuun vaikutus ei näkynyt juuri mitenkään.

”Sitten iho alkoi punoittaa ja muutaman viikon kuluttua poskeni ja silmänympärykseni olivat kuin suoraan kauhuleffasta. Oli pitkiä ärtyneitä verijuovia, rumia punoittavia näppylöitä ja muutaman viikon kuluttua pahannäköistä mustelmaihoa sekä kovaa kipua. En voinut koko kesänä liikkua ihmisten ilmoilla ilman maskia ja peiliin katsominenkin oli lähes kuvottavaa.”

Kaunis kesä tuntui kuluvan hukkaan, ja suurin pelko oli, että paranevatko kasvot koskaan ennalleen.

”Siinä meni vajaat kolme kuukautta, mutta syksyllä helpotti. Iho tavallaan kuoriutui, ja alta paljastui entistä terveempi iho, eikä kasvoihin – ihme kyllä – jäänyt lainkaan arpia. Ehkä hoito auttoi, ja toivottavasti se myös tappoi piilevät syöpäsolut kasvoistani.”

Enkeli olkapäällä

Nyt Heli istuu olohuoneensa pöydän ääressä lämpimästi hymyilevänä. Kasvojen iholla ei näy arpia, ja kiiltävä, tuuhea polkkatukka on kauniisti leikattu ja föönattu. Takana on kaksi rintasyöpää ja viisi ihosyöpää, mutta hän tuntee olonsa terveeksi ja sanoo olevansa vahvasti elämässä kiinni.

Pari viikkoa sitten hänellä tosin oli melkoisen sitkeä flunssa, kovaa kuumetta ja lihaskipuja.

”Silloin tunsin itseni tosi heikoksi. Sanoin miehelleni, että en ole ollut näin kipeä syöpähoidoissakaan. Mutta flunssastakin selvisin.”

Helin ja hänen miehensä kauniissa omakotitalossa on useita enkelipatsaita ja -kuvia. Niitä on kerääntynyt, sillä ne ovat esineinäkin kauniita.

”Enkelit ovat minulle tärkeitä. En ole uskonnollinen, mutta on lohduttavaa ajatella, että minulla olisi aina ollut näkymätön suojelusenkeli olkapäällä. ”

Heli kertoo, että vanhemmat olivat kirjoittaneet hänen syntyessään värssyn, jossa luki suunnilleen, että tämän lapsosen suojana on enkeli valkoinen.

”Haluan uskoa, että olen edelleen erityissuojeluksessa. Kyllä minä pärjään, minun on ollut tarkoitus selvitä”, hän sanoo.

Hän jatkaa yhä päiväkirjan kirjoittamista. Joka ilta hän tiivistää vihkoon päivän tapahtumat, ja joka kerta hän lopettaa samalla tavoin kuin ensimmäisestä kuolettavaksi pelkäämästään syövästä toinnuttuaan. Hän piirtää sydämen kuvan ja kirjoittaa ”kiitos tästä päivästä”.

Teksti Sanna Wirtavuori
Kuvat Eeva Anundi