”Kaikkeen ei voi vaikuttaa, mutta asiat järjestyvät”
Arja Koivula on oppinut, että elämä kantaa menetyksen jälkeenkin. Kun puolison kuolemasta on kulunut vuosi, on hyvä hetki pohtia omaa jaksamista ja kerrata tapahtunutta.
”Sitä tekee kaiken niin hyvin kuin pystyy ja taitaa. On huolehdittava toisesta. Eikä halua luovuttaa”, Arja Koivula kertoo.
Arja Koivulan puoliso Rainer Riikonen kuoli vuosi sitten lokakuun kolmantena päivänä 67-vuotiaana. Saman vuoden tammikuussa oli tehty diagnoosi: pahanlaatuinen aivokasvain, maligni gliooma.
Mennyt vuosi on ollut hektinen. Arja uskoo kuitenkin selvinneensä hyvin. Kiire on nyt helpottanut. On ollut aikaa miettiä. Nyt Arjasta tuntuu hyvältä puhua ja kerrata, mitä oikein tapahtui.
”Kaikki meni niin äkkiä. Neurologisten oireiden alkamisesta vain kymmenen kuukautta. Edelleen ihmettelen, voiko tämä olla totta”, Arja huokaa.
”Diagnoosista elämän loppuajan muutamaa sairaalaviikkoa lukuun ottamatta, olin ympäri vuorokauden läsnä hänelle. Hän ei olisi pärjännyt yksin. Viimeiset viikot Rainer oli vuodeosastolla, kun liikkuminen ei enää onnistunut omin voimin.”
Outoja oireita
Puolison oireet, oudot vilunväristykset päästä varpaisiin, olivat alkaneet heinäkuussa 2023. Heinäkuussa kutsuttiin ambulanssi, mutta mitään poikkeavaa ei löytynyt. Oireet kuitenkin jatkuivat ja pahenivat.
”Huolestuin Rainerin laihtumisesta. Hän itse kuittasi asian sillä, että eläköitymisen jälkeen säännöllinen elämänrytmi ja hyötyliikunta pistivät painon kohdilleen”, Arja kertoo.
”Patistelin häntä lääkäriin ja syyskuussa hän menikin entisen työpaikkalääkärinsä vastaanotolle. Tutkittiin keuhkot ja vatsa. Mitään ei löytynyt.”
Lääkäri kuitenkin huomasi Rainerin muuttuneen ulkonäön ja lähetti hänet jatkotutkimuksiin. Tutkimuksia tehtiin melko tarkalleen kahden kuukauden ajan. Edelleenkään mitään poikkeavaa ei löytynyt.
”Rainer ei maininnut minulle kertaakaan, että päätä särkee. Hän olisi saattanut avautua lääkärille, jos siihen olisi ollut tilaisuus. Ja luulen, että jos sama lääkäri olisi tavannut hänet tuona aikana useammin, niin jo ulkoisen olemuksen perusteella lääkäri olisi voinut nähdä muutokset miehessä.”
Rainerin kuoleman jälkeen Arja löysin jokaisen Rainerin työtakin taskusta Burana-paketin.
Vihdoin aivokasvain löytyi
Tammikuussa Rainer päätyi neurologisten oireiden kanssa keskussairaalaan päivystykseen. Samana iltana diagnoosi selvisi ja hän sai lähetteen leikkaukseen Kuopioon. Se tehtiin kymmenen päivän kuluttua.
”Ennen leikkausta kysyin lääkäriltä, onko meillä toivoa? Hän vastasi, että aina on toivoa, ei muuten leikattaisi.”
Kasvainta ei saatu kokonaan pois, mutta Rainer toipui leikkauksesta hyvin.
Korona vei voimia molemmilta
Hoidot jatkuivat säde- ja lääkehoidolla.
”Yritimme varjella häntä tartunnoilta, mutta saimme kumpikin kesällä koronan. Rainerin kunto kääntyi huonompaan. Liikkuminen huononi, väsymys ja sekavuus lisääntyivät. Rainerin päivärytmi muuttui, enkä minäkään saanut nukuttua. Hän oli toimintakykyinen pitkään, kävi pienillä lenkeillä mökkimaisemissa, kunnes korona vei jalat alta.”
Arja ihmettelee vieläkin, että miksi Raineria niin pitkään tutkittiin kaulasta alaspäin? Tutkimusten väli oli kuitenkin aika pitkä ja kun syytä ei alkanut löytyä, olisiko koko vartalon kuvaus ollut tehtävä aikaisemmin?
”Syöpä aivoissa sai kasvaa rauhassa.”
Vaikka monenlaiset ajatukset risteilevät Arjan mielessä, on mennyt asettunut sijoilleen. Diagnoosi oli kuitenkin pahin mahdollinen ja hän tiesi miehensä ennusteen olevan huono.
”Saimme olla yhdessä yli 40 vuotta. Siitä olen kiitollinen. Se aika oli kuitenkin täyttä elämää.”
Puhukaa, puhukaa, puhukaa
Arja toivoi, että puoliso olisi kyennyt puhumaan sairaudestaan. Kysyttäessä hänellä oli aina kaikki hyvin.
”Hänelle suurin murhe sairaudesta oli, ettei voinut enää ajaa autoa. Sen hän mainitsi monta kertaa.”
”Hän ei yleensäkään halunnut puhua surullisista asioista. Joku arveli, että hän halusi suojella minua. En olisi sitä tarvinnut. Olisin toivonut, että olisimme voineet puhua sairaudestakin.”
Arjalla on painava viesti kaikille vastaavassa tilanteessa oleville: puhukaa, kun siihen on vielä mahdollisuus.
Puolisostaan Arja kertoo lämmöllä ja Ransu-lempinimeä käyttäen.
”Sairaus ei muuttanut Ransun luonnetta. Hän oli kiltti ihminen. Musiikki oli hänelle tärkeää ja sen kautta hänellä oli laaja ystäväpiiri. Ransu soitti bassoa useammassakin bändissä.”
”Hän paneutui kaikkeen huolella. Työ oli hänelle tärkeä ja hänestä pidettiin työelämässä. Hän auttoi omia vanhempiaan ja naapureita kesäpaikallamme. Otti aina toiset ihmiset huomioon. Ransulla oli erittäin läheiset välit myös minun lasteni ja lastenlasteni kanssa. Hän halusi olla Ransu-ukki.”
”Ransu osasi rakentaa ja korjata. Hänellä oli kesäpaikkamme aitan vintillä oma paja, jossa hän nikkaroi kaikenlaista. Hänen poissaolonsa näkyy.”
”On osattava pyytää apua”
”Yksin jäätyäni olen saanut apua lapsiltani, ystäviltä ja naapureilta.”
Monesta asiasta Arja kokee selvinneensä, mutta aina eivät voimat tai taito riitä.
”Ylämäkiä on elämässä ollut ennenkin. En kuitenkaan tiennyt, että minua oli vielä odottamassa lopullinen luopuminen rakkaasta ihmisestä. Yhteisten eläkepäivien varalle oli suunnitelmissa ihan muuta.”
Nyt Arja haluaa selvitä itse. Vastikään ostettu moottorisaha on vielä paketissa. Uuden oppiminen antaa hänelle sisältöä arkeen ja rakennuspalikoita elämään.
Arja puhuu menetyksen sijaan kiitollisuudesta.
”Kiitollisuus menneestä antaa voimaa. Pitää olla kiitollinen, että on saanut elää ja tehdä hyviä muistoja yhdessä.”
Puolison kanssa yhteistä huumoria Arja tunnustaa kaipaavansa, mutta lapsenlapset tuovat arkeen merkitystä.
Oma aktiivisuus on helpottanut Arjaa löytämään ympärille uusiakin ihmisiä.
”Vanhoja ystäviä työajoilta on tullut takaisin. Olen tyrkyttänyt itseäni vähän joka paikkaan, hän naurahtaa.
Tukea Syöpäyhdistyksestä
Arja Koivula on toiminut vapaaehtoisena Pohjois-Karjalan Syöpäyhdistyksen Enon paikallisosastossa reilun vuoden ajan. Puolison kuoleman jälkeen tuli halu auttaa muita samassa elämäntilanteessa olevia. Nyt Arja kiittelee Syöpäyhdistyksestä saamaansa tukea.
”Siellä annetaan ja saadaan. Minä olen saanut enemmän, mitä olen voinut antaa. On ollut helppo puhua, kun ihmisillä on sama kohtalo. Toivon, että minusta olisi siellä hyötyä vielä jatkossakin.”
Apua terapeutilta
Fyysisestä kunnosta ja sosiaalisuudesta huolehtimisen lisäksi Arja havahtui myös mielen hyvinvoinnin vaalimiseen. Hän tunnisti noin vuoden kuluttua puolison kuolemasta ja arjen asetuttua paikoilleen, että mieleen tuli raskaita ajatuksia, ahdistustakin.
”Olen mennyt terapeutille. Tuli outo, uusi tunne, jota ei osannut itse käsitellä. Päätin, että ammattiapu on nyt tarpeen.”
Ajatuksia alkoi pyöriä Arjan päässä, eikä hän yksin löytänyt ulospääsyä.
”Olisinko voinut tehdä enemmän? Olinko minä tarpeeksi? Mistä vastauksia kysymyksiin, jotka jäivät kysymättä?”
Arja myöntää, että menneet pari vuotta ovat opettaneet paljon.
”Olen oppinut, että ei kannata huolehtia niistä asioista, joihin ei voi vaikuttaa.”
Katse kääntyy nyt menneestä tulevaan. Kyllä elämä kantaa.
Teksti ja kuvat: Sirpa Sutinen
