Saattohoidon tukihenkilöt kokoontuvat säännöllisesti Kymenlaakson syöpäyhdistyksen toimistolle. Tänään paikalla olivat Tuula Faye, Armi Markkanen, Anne Korhonen, Hannu Poutanen ja Veikko Lehtinen.

Jo kymmenen vuotta on Kymenlaakson Syöpäyhdistyksessä harjoitettu säännöllistä saattohoidon tukihenkilöpäivystystä saattohoito-osastoilla.

Sairaanhoitaja Minna Tani kertoo, että toimintaa on ollut pitkään tätä ennenkin, jo kymmenen vuotta, mutta nykyistä pienimuotoisempana. Aikaisemmin käytiin potilaiden luona vain kotona, ja tukihenkilöille soitettiin tarvittaessa.

Kymenlaakson hyvinvointialueella on palliatiiviset poliklinikat ja osastot Kotkassa ja Kouvolassa. Syöpäyhdistys kouluttaa saattohoidon tukihenkilöitä, joita vierailee osastoilla viikoittain. Yksittäistä tukihenkilöä toiminta ei kuitenkaan kuormita liikaa, ja jokainen käynti on vapaaehtoinen. Käyntejä tukihenkilöille tulee ehkä kerran kuukaudessa tai kahdessa, oman jaksamisen mukaan. Saattohoidossa on toki muitakin kuin syöpäpotilaita, ja syöpäyhdistyksen tukihenkilöt ovat sairaudesta riippumatta kaikkien – sekä heidän läheistensä – tukena.

Elämänkokemuksesta on etua

Mukana saattohoidon tukihenkilötoiminnassa on paljon eläkkeellä olevia ihmisiä monilta yhteiskuntaelämän eri aloilta. Vapaaehtoisina on myös joitakin aiemmin hoitoalalla työskennelleitä, joille koulutuksessa korostetaan, että tukihenkilöinä heidän tulee jättää hoitajan roolinsa narikkaan.

”Meillä Kouvolan alueella on 15 vapaaehtoista, ja heistä 4–5 on työikäisiä, nuorimmat 40–50-vuotiaita”, Minna Tani sanoo.

”Tämä toiminta vie mukanaan”

Saattohoidon tukihenkilötoiminta on vapaaehtoistoiminnan muoto, josta on paljon vääriä ennakkokäsityksiä. Ajatukset syövästä, saattohoidosta ja kuoleman kohtaamisesta pelästyttävät.

”Silti juuri tukihenkilöt ovat niitä elämän tuojia sairaalan osastolla. Ei taida olla ketään, joka koulutuksen ja toiminnan aloittamisen jälkeen olisi jäänyt pois. Tämä toiminta vie mukanaan,” Tani sanoo.

Hänen mukaansa kurssitusta räätälöidään heti, kun tulee tarvetta. Kysyjälle ei voi syksyllä sanoa, että tule keväällä koulutukseen, koska kiinnostus voi siihen mennessä loppua. Minna Talin lisäksi perehdytyskoulutukseen tulee yksi tai useampi nykyisistä vapaaehtoisista kertomaan, millaista toiminta on. Vapaaehtoisen ensimmäisellä tukikäynnillä sairaalan osastolla on mukana kokenut tukihenkilö. Myös sairaalan henkilökunta on tukena taustalla.

”Olemme myös porukalla katsoneet Syöpäjärjestöjen vapaaehtoistoiminnan asiantuntijan Marika Raition tuottamia saattohoidon tukihenkilökoulutuksia Teamsissa,” Tani sanoo.

”Helpompi puhua vieraalle”

Kymenlaakson syöpäyhdistyksen toimistolle on kokoontunut kuusi tukihenkilöä. Anne Korhonen on ammatiltaan psykiatrinen sairaanhoitaja ja tottunut työssään kuuntelemaan ihmisiä.

”En mene kuitenkaan sairaanhoitajana potilaan luokse. Osaston sairaanhoitajat hoitavat, ja minä yritän olla läsnä kaikella sillä taidolla, mitä tiedän ihmisen elämästä”, hän sanoo.

Korhosen mukaan potilaiden on joskus helpompi puhua vieraalle, koska he haluavat säästää omaisiaan.

”Olemme kuulijoina vailla mitään sabluunaa. Tulemme tyhjin käsin, mutta avoimin mielin potilaan rinnalle. Hän voi olla hiljainen tai puhua pulputtaa, koskaan ei tiedä mitä eteen tulee.”

Korhonen muistelee potilasta, jonka saattohoito kesti puolitoista vuotta. Etukäteenhän ei voi tietää, miten kauan siinä menee. Korhonen kävi viikoittain potilaan luona, ja lisäksi he soittelivat välillä. Hän tutustui myös potilaan läheisiin.

”Välillä tuntui, että olisin ollut sukulainen. Olin myös hänen hautajaisissaan. Tämä on ihmeellistä ja antoisaa työtä.”

Alussa jännitti

Tuula Faye on ryhmässä uusi ja kertoo alussa jännittäneensä potilaiden kohtaamisia. Hän huomasi kuitenkin heti, että se on hyvin luonnollista.

”Kuolema voi silti olla vielä kaukainen asia monelle. He eivät ole vielä viimeisellä portilla, eikä kuolemasta puhuminen ole ihan yksinkertaista”

Siksi Faye ei otakaan kuolemaa puheeksi, ellei aihe nouse potilaalta itseltään.

”Olen ollut näistä kokemuksista hyvin kiitollinen. Pelko on kadonnut.”

Pandemian aika oli karua

Hannu Poutanen aloitti tukihenkilönä jo 23 vuotta sitten osallistuttuaan koulutukseen.

”Me täällä Kouvolassa olimme Suomessa ensimmäisten joukossa aloittamassa viikoittaiset osastokäynnit maaliskuussa 2015.”

Koronavuodet toivat toimintaan tauon, kun pahimpaan aikaan oli jopa omaisilta ehdoton kielto käydä osastolla.

”Se oli karua, siellä joutui potilas kuolemaan sairaalapetiin ilman läheisiään,” Poutanen muistelee.

Harrastukseni on ihmiset

Armi Markkanen on pisimpään mukana ollut tukihenkilö. Hän luki koulutuksesta lehdessä ja ilmoittautui mukaan.

”Juuri tarkistin, että siitä on kulunut 30 vuotta, kun sain todistuksen.”

Markkanen työskenteli aiemmin hoitajana Kouvolan terveyskeskuksen saattohoito-osastolla.

”Harrastukseni on ihmiset. Kun aloitin, emme vielä käyneet osastolla, vaan tapasimme potilaita heidän kodeissaan.”

 

Monta koskettavaa hetkeä

Veikko Lehtisen vaimo kuoli rintasyöpään 15 vuotta sitten saattohoitoyksikkö Villa Apilassa rauhallisesti läheisten läsnä ollessa. Myöhemmin Lehtinen ryhtyi tukihenkilöksi.

”On ollut monta koskettavaa hetkeä, mutta omaisten kanssa hauskaakin. Sekin piristää syöpäsairasta.”

 

”Miehelleni oli tärkeää saada kuolla kotona”

 Riitta Penin mies menehtyi kuusi vuotta sitten keuhkosyöpään ja keuhkoahtaumatautiin. Hän oli koko palliatiivisen hoidon ajan kotihoidossa vaimon toimiessa omaishoitajana.

”Lääkäri ja hoitaja palliatiiviselta osastolta kävivät meillä kotona, loppuaikoina useammin. Hoitaja soitti viikoittain ”vointisoiton” ja ehdotteli lisää tukipalveluja.”

Kotisairaala oli alusta alkaen mukana, samoin sairaalapastori. Lopulta palliatiivinen hoito vaihtui saattohoidoksi. Lääkitystä alettiin purkaa, ja hoitajat kävivät useammin.

”Mieheni toivoi, että ei kuolisi tukehtumalla, ja se luvattiin. Sitä ei tarvitse pelätä, jos hyväksyy sedaation”, Riitta Peni kertoo.

Hän kiittää kotisairaanhoitoa siitä, että he huomioivat koko perheen.

”Aina kysyttiin, miten lapsenlapset voivat ja miten itse jaksan. Ei koskaan tullut tunnetta, että heillä olisi ollut kiire.”

Penin poika ja tytär lastensa kanssa sekä moni sukulainen ja ystävä kävivät ja olivat apuna, jolloin Peni sai levätä tai käydä ulkona asioilla. Miehensä kuoleman jälkeen Peni osallistui syöpäyhdistyksen surukurssille. Kurssin vetäjä Minna Tani pyysi hänet mukaan saattohoidon tukihenkilötoimintaan.

”Tämä ei rasita liikaa, koska meitä on monta.”

Riitta Peni teki työuransa Kuusankosken Sairaanhoito-oppilaitoksessa, jossa hän opetti tulevia kätilöitä ja terveydenhoitajia. Sitä ennen hän oli työskennellyt terveydenhoitajana lastenneuvolassa ja hankki lisäkoulutuksen ”vanhoilla päivillään” Kuopion yliopistossa.

”Täytin toukokuussa 80. Totta kai aion jatkaa saattohoidon tukihenkilönä.”

 

Teksti Tiina Pelkonen
Kuvat Jouni Kallio

Tukihenkilötoimintaa koko maassa

Säännöllistä tukihenkilötoimintaa on Syöpäjärjestöjen yhdeksässä alueellisessa yhdistyksessä: Keski-Suomen, Kymenlaakson, Lounais-Suomen, Pirkanmaan, Pohjanmaan, Pohjois-Karjalan, Pohjois-Savon, Pohjois-Suomen ja Saimaan syöpäyhdistyksissä.
Etelä-Suomen syöpäyhdistyksen alueella tukihenkilötoimintaa tarjoavat esimerkiksi seurakunnat ja saattohoitokodit kuten Terhokoti ja Koivikko-koti.

Syöpäjärjestöt tuottavat yhteistä koulutusaineistoa saattohoidon tukihenkilöille ja vertaistukijoille. Jatkossa on tarkoitus järjestää yhteinen valtakunnallinen koulutuskokonaisuus kerran vuodessa verkossa. Alueet toteuttavat sen lisäksi omia koulutustapahtumiaan tarpeen mukaan.