Älä pakene huonoja uutisia pulloon

Vakavan sairastumisen aiheuttamaa ahdistusta yritetään toisinaan lievittää päihteillä. A-klinikan toimitusjohtaja ja päihdelääketieteen työelämäprofessori Kaarlo Simojoki muistuttaa, miksei se kannata.

Pitkällä urallaan päihdelääketieteessä Kaarlo Simojoki on nähnyt, että moni vakavan diagnoosin saanut turvautuu päihteisiin. Hänen mukaansa taustalla ovat usein diagnoosin aiheuttamat pelko ja toivottomuus sekä ahdistus ja masennus, joita joskus seuraavat viha ja katkeruus.

Tunnemyrsky on valtava, eikä omia tai toisten suhtautumista voi ennustaa.

”Silloin yrittää epätoivoisesti helpottaa omaa oloaan niillä keinoilla, jotka ovat saatavilla ja jotka tuntee ja tietää”, sanoo A-klinikan toimitusjohtaja ja lääketieteellinen johtaja Kaarlo Simojoki.

”Ahdistus halutaan turruttaa, ja keinona voi olla kannabis, lääkkeet tai alkoholi. Helpointa on alkoholin saatavuus. alkoholiahan meillä on aika ongelmitta saatavana aina aamuyhdeksästä iltayhdeksään.”

”Tämä kuulostaa typerän yksinkertaiselta, mutta kenenkään reaktioita ei voi tietää ennalta, ei edes omiaan. Joskus ihmiset yllättävät: rohkein antaa ensimmäisenä periksi tai arjessaan lamaantunut löytää sairastumisensa jälkeen taistelutahtoa.”

Jos moni tarttuu pulloon tai lääkepurkkiin, vielä useampi jättää tarttumatta. Senkin ennustaminen on yhtä vaikeaa.

Punaviinilasi voi tuntua vanhalta ystävältä

Sairastumiseen suhtautumiseen vaikuttavat monenlaiset tekijät, kuten elämänhistoria ja nykyinen elämäntilanne, sosiaaliset tukiverkostot, koulutus- ja ymmärrystaso sekä psyyken rakenne. Esimerkiksi pienten lasten vanhempi tai isovanhempi saattaa sairastuttuaan ensisijaisesti pelätä, ettei näe lasten kasvavan aikuisiksi.

Simojoki huomauttaa, että diagnoosin vakavuudella on väliä. On aivan eri asia saada kuulla olevansa elossa viiden vuoden päästä elossa 5 kuin 50 tai 90 prosentin todennäköisyydellä.

Toisaalta huonokin uutinen voi tuntua helpotukselta, jos taustalla on ollut epätietoisuutta kivuliaiden oireiden aiheuttajasta. Simojoen mukaan psyyken näkökulmasta raskainta on epävarmuus. Jos sairaudelle ei ole vielä nimeä, omia ajatuksia ei voi kanavoida oikein minnekään.

Todennäköisyyttä alkoholin pariin eksymiselle lisää aiempi päihteidenkäyttö. Simojoki painottaa, ettei ihmisen tarvitse olla entinen väärinkäyttäjä. Merkitystä on sillä, millaisissa tilanteissa vaikkapa alkoholia on tottunut käyttämään. Siksi hän usein puhuu säännöllisen päihteidenkäytön riskeistä.

”Joku on tottunut palkitsemaan itsensä punaviinilasillisella tai korkkaamaan oluen, kun töissä on ollut huono päivä. Näin syntyy malli, jossa tunteita käsitellään alkoholin avulla.”

Kriisitilanteessa ja omat kyvyt ja psyykkiset voimavarat vähenevät, silloin on helppo hakea helpotusta tutulla tavalla: lasillisesta viiniä, pullollisesta olutta tai kipulääkkeestä.

Keskusteluapua läheisistä ja ammattilaisista

Merkitystä on myös perheeltä ja suvusta saaduilla malleilla sekä kulttuurilla. Simojoki sanoo, että Suomessa kipeissä tilanteissa ongelmista keskustelu ei välttämättä ole ykkösasia. Meidän länsimainen yhteiskuntamme on suorituskeskeinen, eikä tunteille aina ole tilaa.

”Jos kärjistää elokuvia ja median välittämää kuvaa Suomessa, niissä mies juo usein suruunsa ja kuolee pois alkoholiin. Kulttuuri ja sen kuvastot vaikuttavat siihen, miten ihmiset reagoivat ja millaisia malleja heille on käytössä.”

Hyvät sosiaaliset verkostot ovat tärkeitä. Simojoki painottaa, että jos ihminen on tottunut puhumaan vaikeistakin asioista läheistensä kanssa, keskustelu ja avoimesti tunteista puhuminen yleensä auttaa eikä päihteiden pariin päädytä. Tämä kuitenkin edellyttää, että sairastunut itse tunnistaa tunteensa ja päästää ne pintaan. Lisäksi avoin keskustelu vaatii keskustelukumppanin, eikä sellaista kaikilla ole.

”Puhutaan, että yksinäisyys on uusi kansansairaus”, Simojoki sanoo. ”Jos ei ole ketään, kenelle puhua tilanteestaan, esiin nousee myös yhteiskunnan rooli. Silloin olisi tärkeää että jokaisella olisi mahdollisuus saada tuekseen ammattilainen, jonka kanssa keskustella edes muutaman kerran.”

Vaikka ympärillä läheisiä ihmisiä olisikin, kaikki eivät halua avautua ystävilleen.

”Joitakuita ahdistaa se, että he kokevat rasittavansa kavereitaan. Ammattilaisen kanssa tätä oloa ei tarvitse olla, koska hän tekee sitä työkseen.”

Keskustelu vaatii toki paljon myös kuuntelijalta. Simojoki korostaa, että sairastuminen ahdistaa myös läheisiä, ja hekin voivat tarvita keskusteluapua tilanteen käsittelyyn.

Lääkärin määräämää – mutta liiallisissa määrin

Kriisissä psyykkisten voimavarojen vähennyttyä ihmisen kyky vastustaa erilaisia yllykkeitä on huonompi. Ihminen keksii aina perusteluja toiminnalleen. Erityisen helppoa tekosyitä on Simojoen mukaan keksiä lääkkeiden väärinkäytölle: lääkkeethän ovat lääkärin määräämiä ja usein vielä nimenomaan ahdistukseen tai levottomuuteen. Haasteita aiheuttaakin annostelu, ei itse lääke.

Jos sairauden ennuste on huono ja potilas perustelee päihteiden käyttöä toteamalla, että ”mitä väliä millään enää on”, niin ammattilaisten kuin omaistenkin voi olla vaikea vastata. Syyllistäminen ja tuomitseminen eivät Simojoen mukaan auta. Sen sijaan kannattaa miettiä, mitä kaikkea yhdessä vielä voitaisiinkaan tehdä.

Läheisten ajatteleminen auttaa usein myös sairastunutta itseään. Simojoki kannustaa muistamaan, että prosessi ei ole ahdistava vain sairastuneelle. Päihteisiin hukuttautumalla sairas tulee vieneeksi läheisiltä mahdollisuuden käsitellä asiaa, pahimmassa tapauksessa jäähyväisprosessia, yhdessä. Lisäksi omaisille tulee huoli sairauden lisäksi vielä päihteidenkäytöstäkin.

”Lääkkeet, alkoholi ja kannabis huonontavat kykyyn olla aidossa vuorovaikutuksessa. Se on asia, joka on pidettävä mielessä.”

Mieluisia asioita tekemällä saa ajatukset irti ikävistä aiheista

Samoin käy, jos ei tule tunnustelleeksi omia tuntemuksiaan ja pohtineeksi niiden alkuperää. Simojoen mukaan kiukku, viha ja ärtymys ovat tyypillisiä – ja tehokkaita –tapoja peitellä perimmäisiä ongelmia.aitoja tunteita.

”Joskus kiukku voi olla aivan irrationaalistakin. Mutta jos tunnistaa olevansa erilainen kuin aiemmin ja toimivansa eri tavoilla kuin on ennen toiminut, voi alkaa pohtia, että jokin siellä nyt pyrkii pintaan ja vaatii tarkastelua.”

Pelon ja ahdistuksen keskelläkin Simojoki neuvoo miettimään juuri niitä asioita, joista elämästä nauttii, eli jotka ovat tehneet ja edelleen tekevät elämästä elämän arvoista. Silloin voi panostaa koko tarmonsa siihen, että selviää sairaudestaan tai ainakin elää loppuun asti mahdollisimman ihmisarvoista elämää.

”Jos on asioita, joita ei halua menettää, kannattaa keskittyä niihin. Mieluisia asioita tekemällä saa ajatukset irti ikävistä aiheista. ”

Samalla on helpompi ymmärtää, että päihteet ovat toissijainen asia – eikä niiden vuoksi kannata pilata sitä hyvää, mitä vielä voi olla jäljellä.

Teksti: Anne Salomäki

Kuvat: Eeva Anundi