Arkielämä kantaa

Miran koettelemukset alkoivat reilut viisi vuotta sitten, syksyllä 2012. ”Rinnassa oli pidemmän aikaa tuntunut jonkinlainen mötti, mutta en välittänyt siitä sen enempää. Se ärsyyntyi kuitenkin hierojalla, kun tuoli painoi mötin mustelmille. Niinpä päätin käydä näyttämässä sitä terveyskeskuksessa. Lääkärin ilmeestä näki heti, että hyviä uutisia ei ehkä ole tulossa. Sain lähetteen näytteenottoon kiireellisenä, ja viikon päästä tuli tieto, että kyseessä on ärhäkkä rintasyöpä”, Mira muistelee.

”Kasvain oli iso ja keskellä rintalastaa, mikä teki siitä vaikean leikattavan. Niinpä sain ensin sytostaatteja, jonka jälkeen kasvain leikattiin. Leikkauksen jälkeen sain vielä lisää sytostaatteja sekä päälle vielä viiden viikon sädehoitojakson. Rankinta oli käydä Tampereella sädehoidossa joka päivä. Kelataksi haki aamulla kello 6.30 ja tiputti myöhemmin aamulla töihin. Hoidot menivät kuitenkin melko helposti, koska peruskuntoni oli hyvä”, Mira kertoo.

Miran sairauskierre kuitenkin jatkui. Vuosi sitten kontrollissa huomattiin, että Miran hemoglobiini oli poikkeuksellisen korkealla. Diagnoosina oli polysytemia vera, joka on pahanlaatuinen verisairaus. Sille on tyypillistä verisolujen, erityisesti punasolujen ylenpalttinen määrä. ”Kun lääkitykset oli saatu jotakuinkin kuntoon, iski flunssan jälkitautina paha lihastulehdus, johon ei mikään antibiootti meinannut tehota. Päivystykset ja sairaalat tulivat liiankin tutuiksi”, Mira puuskahtaa.

Syöpä uusiutuu

Syöpä ei kuitenkaan antanut itsestään uusia merkkejä. ”Reilut viisi vuotta sairastumisesta oli kulunut ja olin jo varma, että voin huokaista helpotuksesta. Toisin kävi. Viime keväänä solisluussa ja lapaluussa havaittiin etäpesäkkeitä. Tieto sairauden uusimisesta oli raskas.”

”Tällä kertaa myös sytostaattihoidot ovat tuntuneet paljon raskaammilta, ja olen paljon väsyneempi. Siivous ja lenkkeily pitää tehdä hissun kissun ja kevyenkin ratsastustunnin jälkeen olen väsynyt. Sairaana pitää oppia myöntämään, että aina ei ole voimia. Pitää osata kuunnella omaa kehoa ja tunnustella, mitä jaksaa tehdä. Pieni pinnistys tuo kuitenkin paremman mielen.”

”Yritän kuitenkin elää mahdollisimman normaalia elämää, käyn töissä ja harrastan. Saan arjesta voimaa. Tietysti jännitän sitä, mitä tulevaisuus tuo tullessaan, etenkin nyt kun tauti uusiutui. Mieluummin teen kuitenkin töitä kuin märehdin asioita kotona. Vaikka tietysti murehdin asioita, haluan hoidoista ja sairaudesta huolimatta reissata ja nauttia; maistaa ja haistaa. Kulinaristina onkin ollut vaikea tottua erityisesti siihen, että kaikki maistuu pahalta jonkin aikaa hoitojen jälkeen.”

Mira kiittelee erityisesti häntä Hämeenlinnassa hoitanutta lääkäriä ja hoitajaa. ”On ollut hyvä, että minua on hoitanut sama lääkäri ja hoitaja alusta saakka. Tämän takia minun ei ole joka kerta tarvinnut selittää uudelleen kaikkea, vaan lääkäri muistaa edellisen käynnin ja on selvillä tilanteestani. Luotan siihen, että he osaavat tehdä parhaansa.” Pientä harmistustakin on kuitenkin äänessä. ”Viisi vuotta sitten syöpähoidot tehtiin hoitoryhmissä, jolloin samat potilaat olivat hoidossa aina samaan aikaan. Silloin oli helppo tutustua muihin syöpään sairastuneisiin ja vaihtaa kokemuksia. Nyt päiväsairaalassa on aina eri huonekaverit. Onneksi tukenani on perheen lisäksi tiivis kaveriporukka, joiden kanssa pidetään yhteyttä. Vaikka en ilmoittele menemisistäni, niin he osaavat soitella hoitojen jälkeen. Itketään ja nauretaan yhdessä.”

”Kampaajana työskentelevän kaverini kanssa käytiin etsimässä minulle myös peruukki. Siitä tuli tuunausten jälkeen melkein samanlainen kuin oma tukkani oli aiemmin. En olisi itse sellaista osannut valita. Vaikka peruukki on hieno, en tykkää silti yhtään pitää sitä, koska se on kuuma ja ikävän tuntuinen etenkin näin kesällä. Töissä asiakaskäynneillä pidän sen päässäni, mutta heti paluumatkalla käyn huoltoasemalla riipaisemassa sen pois”, Mira naurahtaa. ”Toisaalta hiukset tuntuvat loppujen lopuksi aika pieneltä ongelmalta.”

Teksti: Eija Vallinheimo
Kuva: Paula Roslander