Halusin ylittää itseni ja löytää elämälleni merkityksen

Pasi Koskinen sairastui kivessyöpään vuonna 1992. Nyt 30 vuotta myöhemmin hän on kirjoittanut kirjan kokemuksistaan ja potilaan polustaan ultrajuoksijaksi.

”Syövän jälkeen olen juossut melkein 90.000 kilometriä. Olen harjoitellut olemaan läsnä elämässäni joka päivä. Elämä on aina tässä ja nyt, ei sitten joskus.”

Ei ole muuta taikaa kuin elämä itse.

Sata vuotta hyvää elämää, hyvä – yksi päivä hyvää elämää, hyvä. Kyse ei ole määrästä vaan laadusta.

”1992 juoksin muutaman maratonin, puolimaratonin ja lyhyempiä hölkkäkilpailuja, kuitenkin olin mielestäni liian usein flunssassa ja minua vaivasi omituinen selkäsärky.
Löydettyäni pienen, alle yhden senttimetrin halkaisijaltaan olevan kyhmyn oikeasta kiveksestäni, hakeuduin välittömästi työterveyslääkärille.  Työskentelin tuolloin Tampereen kaupungin palveluksessa vammaisten lasten kanssa. Työterveyslääkäri passitti minut heti urologille, mutta kiukutteli, että minun pitäisi itse maksaa ultratutkimus. Kiukuttelu loppui, kun sain syöpädiagnoosin.

Urologi totesi välittömästi jo tutkimuksen yhteydessä, että on pahanlaatuinen ja että kives leikataan pois. Tässä vaiheessa sain heti paljon asiallista tietoa, kävin luovuttamassa spermaa Helsingissä ja valmistauduin henkisesti isompaankin leikkaukseen, jossa perna poistettaisiin. Leikkaus sujui hyvin, isoa leikkausta ei tarvinnut tehdä.

”Et saa koskaan luovuttaa, mutta joskus on annettava hiukan periksi.”

Motto on isoisältäni, papalta. Kahden sodan veteraanilta, joka käytännössä kasvatti minut.

Kävin tikit kupeessa pari kertaa lenkilläkin. Tietokonekuvaus paljasti laajasti levinneen syövän toisen keuhkon pinnalla, maksan pinnalla ja imusolmukkeissa.

Vakava, henkeä uhkaava tilanne. Sitten alkoivat syöpähoidot: ensin kuusi hoitokertaa viikon aikana.
Kaksi viikkoa kotona, ensimmäisellä kotiviikolla keskiviikkona sain  tehosteannoksen poliklinikalla ja sitten taas hoitoon. Kahdeksan tuntia päivässä kolmea eri sytostaattia ja lisäksi kortisonia, magnesiumkonsentraattia ja pahoinvoinnin estolääkettä. Minua hoidettiin Pikonlinnassa, Taysin syöpäsairaalassa Kangasalla.

Sairaalaviikoilla kävin kävelemässä puistossa joka ilta. Kotiuduttuani olin finaalissa. Hemoglobiini 88 ja valkosolut alle yhden. Minulle oli kerrottu, että olisin hengissä 85 prosentin todennäköisyydellä viiden vuoden päästä. Kontrollit kestivät viisi vuotta.

Takaisin töihin

Palasin töihin puolitoista kuukautta ennen sairasloman loppua, koska oli helpompaa aloittaa syyslukukausi lasten kanssa alusta. Olin turvonnut, kalju ja huonossa kunnossa.

Lapset ovat suoria, kuvittele minut kyykyssä pyörätuolin edessä ottamassa kenkiä pois siinä istuvalta lapselta, sitten lapsi kurottaa kätensä päähäni:

-Sulla ei oo yhtään tukkaa…

-Sairastin syöpää ja lääke vei sen pois.

-Kasvaako se takaisin.

-Ei kasva.

-Mun mummu kuoli syöpään…

-Olen pahoillani.

-Miksi sinä et kuollu?

-Lääke auttoi.

Toivuin pala palalta, mutta halusin välttää jonkin kautta elämistä. Halusin elää, mutta en ahneesti vaan nöyrästi kokien.

Juokseminen on vain tapa liikkua

Halusin ylittää itseni ja löytää elämälleni merkityksen.

Ultrajuoksua ovat kilpailumatkat 50 km ylöspäin. Maailman pisin standardisoitu juoksukilpailu on 5100 kilometriä. Ultrajuoksua on myös aikaperustaiset kilpailut, 6 tuntia,12 tuntia, 24 tuntia, 48 tuntia, kuusi päivää eli 144 tuntia.

Olen juossut kuudessa päivässä 603 kilometriä, se on Suomen 7. paras tulos kaikkien aikojen listalla, siis minä 58-vuotiaana, melkein 30 vuotta syövän jälkeen. Olen juossut 1 622 km Nuorgamista Hankoon 27 päivässä. Tapasin kaikki Suomessa asuvat ystäväni ja myös juoksin heidän kanssaan. Minulle vinoiltiin miksi en juokse enemmän päivässä, juoksin kahtena viimeisenä päivänä 80 kilometriä molempina näytiksi. Että kyse oli jostakin muusta kuin kilpailemisesta.

Ultrajuoksu on pitkänmatkan juoksua, todellista kestävyysjuoksua. Se ei ole ylipitkien matkojen juoksua, koska mielestäni ei ole ylipitkiä matkoja!

Älä nyt enää juokse. Miten niin enää?

Minulle juokseminen on pyrkimistä täysin tyhjään tilaan ilman muotoja, tilassa on vain minä ja juoksu. Minäkin on pelkkä suuri mieli, olen kuin heiluva ovi ei-missään, kun juoksen, kahden askeleen välissä oleva hengitys sisään ja ulos – ovi heiluu, ei ole ongelmia ja suuri mieli on täysin tyyni. Olen läsnä, haistan, maistan, näen ja kuulen kirkkaammin kuin missään muualla.

Löytämällä merkityksen, selviää

Syövän jälkeen on hyväksyttävä, että ei välttämättä palaa ennalleen. Tämä ei ole huono asia.

Päästäkää irti kysymyksestä, miksi minulle kävi näin, ja eläkää – olemme täällä vain kerran!