Nuorten urheilijoiden puolustaja nuuskaa vastaan
Erkka V. Lehtola on jalkapallovalmentaja ja -vaikuttaja, joka ohjaa nuoria maajoukkuelupauksia intohimolla. Vajaat kaksi vuotta sitten hän aloitti taistelun nuuskaa vastaan yhdessä Syöpäjärjestöjen kanssa, sillä häntä vaivasi päihteen yleisyys nuorten urheilijoiden keskuudessa ja nuuskateollisuuden häikäilemättömyys markkinoinnissaan.
Kuka olet, ja mistä tulet?
Olen kovaa vauhtia vanheneva jalkapallon sekatyömies – jalkapallovalmentaja, -kirjoittaja ja -kommentaattori – sekä kolmen lapsen isä. Synnyin 1970-luvun alussa Helsingissä, ja olen asunut pääkaupunkiseudulla koko elämäni. Tällä hetkellä valmennan Suomen alle 17-vuotiaiden poikien maajoukkuetta.
Mistä urasi jalkapallon parissa alkoi?
Lapsuuden kultainen kirja kertoo, että kun opin kävelemään, pallo syrjäytti kaikki muut lelut. Olin onnekas: parempaa lelua ei ole eikä tule. Pallo lumoaa edelleen. Pelaamisen seurassa aloitin 6-vuotiaana. Aikuisena pelasin Suomessa vuosikausia ammattilaisena ja puoliammattilaisena. Parhaimmat saavutukset osuivat HJK-kausille 1996–1998. Peliurani päätin hiukan yli kolmekymppisenä.
Miten päädyit työhön valmentajaksi, ja mitä se merkitsee ja antaa sinulle?
Valmensin junioreita jo oman peliurani aikana. Samalla suoritin kaikki kotimaiset valmentajakurssit ylintä lukuun ottamatta. Tavallaan valmensin jo pelatessani ja mietin, miten itse tekisin asioita, jos olisin valmentaja. Siksi hyppy pelaajasta valmentajaksi oli luonteva ja helppo. Ensimmäinen vuosi ”vain” valmentajana oli 2004, silloin FC Espoon miesten joukkueessa.
Minulle valmentaminen merkitsee rakasta harrastusta ja palavaa intohimoa ja toki myös tapaa ansaita elanto. Valmentamisen ansiosta saan elää minulle turvallisessa ja loogisessa jalkapallokuplassa yhdessä aivan mahtavien ihmisten seurassa. Valmentajana koen tunteita, joita en voisi pelin ulkopuolella kokea. Samalla näen nuorten pelaajien riemut ja pettymykset läheltä. Lisäksi maajoukkuevalmentajana pääsen hengittämään kansainvälistä ilmapiiriä, mikä on ollut minulle aina eräänlainen henkireikä.
Miten motivoit pelaajiasi?
Tapoja on yhtä paljon kuin pelaajia. On eri asia valmentaa esimerkiksi ammatikseen pelaavia miehiä kuin poikien maajoukkuepelaajia. Jälkimmäisiä voi ja pitää liekittää, saada heidät uskomaan omiin mahdollisuuksiinsa, mutta sekin pitää tehdä fiksusti ja liikaa värittämättä. Yksi avainsana on kehittyminen. Mitä enemmän osaat, sitä enemmän nautit ja luotat itseesi. Siksi yritän saada pelaajille myytyä ajatuksen kovasta, kehittävästä mutta myös mielekkäästä harjoittelusta. Kaikki lähtee kuitenkin pelaajasta itsestään, sillä kannettu vesi ei kauan kaivossa pysy. Unelmia on oltava, ja esimerkin voima voi olla valtava. Pyrin hyödyntämään motivoinnissa myös mukaansatempaavia ja kiehtovia tarinoita.
Mitä yhteistyösi Syöpäjärjestöjen kanssa pitää sisällään?
Vajaat kaksi vuotta sitten päätin aloittaa ”Nuuskasodan”. Minua alkoi tympiä se ristiriita, ettei tuosta koukuttavasta päihteestä juurikaan puhuttu urheilumaailmassa, jossa kuitenkin pyritään jatkuvasti parempiin suorituksiin. Lisäksi vaivasi ja vaivaa se, että alan teollisuus markkinoi tuotteitaan häikäilemättömästi nuorille ja jopa lapsille.
Sen jälkeen pääsin nopeasti Syöpäjärjestöjen joukkoihin mukaan. Nämä huippuammattilaiset ovat tarmokkaasti virittäneet erilaisia kampanjoita jalkapallo- ja urheilumaailmaan, vaikuttaneet sosiaalisen median kautta, luoneet nikotiinin haitoista asiallisesti kertovaa materiaalia ja vaikka mitä muuta. Itse olen pyrkinyt avaamaan ovia median suuntaan ja ollut mukana kasvoineni, puheineni ja kirjoituksieni sen mitä olen valmentajatöiltäni ehtinyt. Yhdessä olemme saaneet tärkeää viestiä eteenpäin ja pystyneet houkuttelemaan myös Suomen Palloliiton mukaan rintamaan.
Minulle Syöpäjärjestöt tarkoittaa erittäin osaavien ja motivoituneiden ihmisten työyhteisöä, joka ponnistelee hyvin tärkeän asian puolesta.
Millaiset terveiset haluaisit lähettää Syöpä-lehden lukijoille?
Syöpä taitaa koskettaa lähes jokaista suomalaista jossain elämän vaiheessa, moni sairastuu itse ja moni joutuu seuraamaan läheisen kärsimystä vierestä. Itse väistin hiljattain ensimmäisen luodin, mutta lähipiiriin on osunut useinkin. Toivotan voimia kaikille tavalla tai toisella sairauden kanssa tsemppaaville. Lopuksi muistutan siitä, että kamppailussa syöpää vastaan voi ottaa myös varaslähdön esimerkiksi Syöpäjärjestöjen kaltaista yhdistystä tukemalla tai sen viestiä jakamalla.
Teksti Siiri Sarvana
Kuva: Eeva Anundi
