Orankinainen
Lämpimät vesipisarat maadoittavat minua osuessaan ajeltuun päähäni. Suihkut ovat nykyään arkeni luksusta.
Vaikka ihon rasvaaminen välillä laiskottaa, suurilta osin nautin siitä, miten sen kautta voin hoivata itseäni, pysähtyä koskettamaan itseäni kauniisti. Metsässä mäntyyn nojatessani kuusen oksa laskeutuu tuulessa silittämään poskeani kuin sanoakseen ei ole mitään hätää. Sellainen kosketus riittää. Vaikka kevättuuli on vielä kylmä, on ihan pakko testata miltä se tuntuu kaljuani vasten ja nyppäisen nopeasti pipon pois kuistilla ennen sisälle astumista. Iltataivaan hattaraiset sävyt saavat minut huokailemaan. Olohuoneesta seuraan vielä lehdettömiä koivuja, joiden olemus hehkuu voimakkaana harmaitakin pilviä vasten. Ennen en välittänyt kypsentämättömistä paprikoista, nyt en mitään muuta haluakaan. Miten hyvältä pirskahteleva puraisu tuntuukaan hampaissa.
Kun heikottaa, nojaan joen varrella kasvavaan leppään. Se on sopivasti kaarella, kuin kehto. Lasken vasemman kylkeni ja pääni sen pehmeää runkoa vasten. Kevätaurinko kertoo, että voin huoletta olla tässä ihan paikallaan. Hengitän vain ja se riittää. Siinä hetkessä koko kehoni sanoo kyllä tälle lauseelle ja maadun hetkeksi koko painollani lepän syleilyyn. Melkein itkettää onnesta. Hetken lepo ja pakopaikka kaikesta, ilman että tarvitsee oikeastaan aktiivisesti edes paeta elämää. Sallin sen virrata lävitseni verkkaisesti kuin tuo lämpöisen ruskea joki tuossa vieressäni. Levon sallimisen jälkeen kehoni haluaa liikkua. Puu on tukeva treenikaveri vierelläni. Metsän suojassa keinutan lanteitani. Huomaan virkistyväni ja hieman naureskelen itsekseni.
Koen aistillisuuden avaavan kehossani piilevää elinvoimaa, seksuaalistakin energiaa. Aistillisuus on kanava eri maailmojen välillä. Tällä hetkellä koen olevani vastaanottamisen ja sisäänpäin kääntymisen tilassa. Aistit ovat auki, valppaina, tietoisia vaikka mieleni ei aina olisikaan. Annan niiden toimia ja vointini mukaan heristelen milloin mitäkin aivosoluani, jotta pystyisin saavuttamaan ymmärrettävän muodon näille hienovaraisille viesteille. Joskus ymmärrettävyys jää kokemuksen tasolle, sanoja tai analyysia ei tarvita, tässä hetkessä tämä tuntemus ja kokemus riittävät. Sen syöpä on minulle opettanut.
Nyt haluan kulkea tätä aistikasta matkaa, jossa opettelen vastaanottamisen ja antamisen tasapainoa. Luulin ettei minulla olisi tässä tilassa mitään mistä antaa. Hienovaraisemmin ja lempeämmin aistillisuuteen sukeltaessani olen kuitenkin huomannut, että vaikka vastaanottaminen onkin nyt hallitsevampaa, minäkin jaan jatkuvasti. Nyt vain näen ensimmäistä kertaa selkeämmin, kuinka paljon sitä onkaan antanut ja saanut elämältä monellakin tapaa. Syövän myötä minusta on tullut kunnioittavampi omiani ja luonnon prosesseja kohtaan. Palaan lepän luokse. Nojaan ja hengitän. Se etten voi tehdä tässä hetkessä muuta on samaan aikaan raadollista ja kaunista. Elämässä esiintyvät erilaiset rajat ja rajapinnat voivat aiheuttaa hämmennystä, mutta omieni selkiintyessä olen voinut kokea myös enemmän turvaa, jolloin kehoni rentoutuu.
Sairastumisen myötä omat seksuaaliset tarpeet muuttuvat vääjäämättä. Minulle riittää nyt se, että saan tutkia rauhassa uutta olotilaani, heristää aistejani ja nautiskella tai kauhistella niiden tarjoamia kokemuksia. Paluuta entiseen ei ole ja se tietysti aiheuttaa aina oman kutkutuksensa ja väristyksensä vatsanpohjassa. Haluan kuitenkin kunnioittaa tätä prosessia ja antaa keholleni sen ansaitsemaa tilaa ja aikaa, vaikka käpertyä sikiöasentoon tarvittaessa ja vollottaa menemään surua ja kiukkua omasta voimattomuudesta elämän edessä. Vollotusten jälkeen sitten kevyemmin, joskus uteliaampanakin uutta kohti.
Matkani aivan alussa halusin valaa itselleni toivoa myös sen kautta, että kehoni kyllä tekee parhaansa ja niinhän se tekee, tähän uskon edelleen vakaasti. Leikittelen ajatuksella, että jokainen rakkaudellinen teko itseäni ja muita kohtaan saa soluni hyppimään ilosta. Olen aktivoitunut päivittäin kysymään ensisijaisesti neuvoa keholtani: ”mitä kehoni kaipaisit juuri nyt?” Olen opetellut luottamaan omaan kehooni ja sen aistimuksiin. Tällä tarkoitan ensisijaisesti ihan perustarpeita, tunteita, kipua, hermoston reaktioita ja tuntemuksia, kuinka usein toimin niiden syvimmän tarpeen mukaisesti? Missä määrin nämä suhteutuvat ulkomaailman odotuksiin ja toiveisiin?
Olen katsonut itseäni yllättävän paljon peilistä. Välillä tarkkailen itseäni kuin vierasta: ”kukas tuossa oikein onkaan?” Taidan olla jonkinlaisten uusien identiteettipohdintojen juurella, joista avaan tähän kirjoitukseen jotakin kauneuden kokemuksesta. Sain inspiraatiota ja voimaa uteliaaseen suhtautumiseen ensimmäisellä sytostaattihoitokerrallani vierustoveriltani. Hän kertoi leveästi hymyillen, miten hiustenlähtöprosessin myötä löysi peilistä katsovan vauvaorangin itsestään. Aluksi hämmennyin vertausta mutta totta tosiaan ei se ollut huonompi vertauskuva ollenkaan. Naisen silmät loistivat elämäniloa ja uteliaisuutta. Hän vaikutti suhtautuvan myös elämään leikkimielellä, uteliaisuudella ja ilolla. Siinä hetkessä näin hänet hyvin säteilevänä ja kauniina.
En ole pitänyt itseäni aina kauniina mutta joskus on ollut hetkiä, jolloin en ole ollut niin kriittinen ulkoista olemustani kohtaan. Sytostaattihoitojen myötä tukkani lähti. Aluksi se oli hirvittävää. Se korosti kehoni rappeutumista ja sairauden ilmentymistä, osittain nuoruuden katoavaisuutta. Lisäksi se oli erittäin ärsyttävää ja epäkäytännöllistä. Tunnustan että oma uteliaisuuteni oli koetuksella. Tukan ajelun myötä tilanne kuitenkin vaihtui päälaelleen. Vanha tippui konkreettisesti pois, nyt oli tilaa uudelle. Muutamia viikkoja tarkkailin muodonmuutoksenkin vuoksi uutta olemustani uteliaana. Yhä useammin peiliin katsoessani, vaikka olin uninen, turvoksissa, posket punaisina ja tukka ajeltuna, tunsin olevani kaunis. Kauneus oli enemmänkin sisäisen kokemus. Tämä sisäinen kokemus kannatteli sydämeni näkemään myös kasvoissani saman, jota tunsin itseäni kohtaan. Siinä hetkessä kauneus oli minulle ainutlaatuisen, haavoittuvaisen ja rohkean matkani kunnioittamista.
Olen vasta matkani alussa opettelemassa rakastamaan itseäni ja kehoani. Tämä hetken pilkahdus ulkoisen kehoni sekä kokemusteni ja ajatusteni vuoropuhelussa oli kuitenkin jotakin erilaista ja inspiroivaa. Sairastuminen ja kehon muutokset eivät todellakaan vie kauneutta meistä pois. Päin vastoin, kun olemme haavoittuvaisillamme, voi jokin ennen piilossa ollut osamme päästä esiin kovan tai vähän ohuemman kuoremme alta. Tämä kuori voi tarvita tulta, joka sulattaa jäätyneet luomemme, vettä, joka liikuttaa kehoamme ja saa kaiken virtaamaan, aurinkoa, joka valaisee ja lämmittää sydäntämme, tuulta, joka puhaltaa kaiken ylimääräisen pois tieltämme, maata, joka ravitsee ja kannattelee, ja lopulta voi ehkä nähdä orankinaisen kaltaisen tanssivan katseen omastakin peilistä.