Paluu työelämään
Jotakuta jännittää, toista mietityttää. Työhön paluu sairauspoissaolon jälkeen onnistuu parhaiten, kun sekä työntekijä että työyhteisö on paluuseen valmistautunut. Avoin keskusteluyhteys helpottaa kollegoiden kohtaamista ja töiden aloittamista.
Työterveyspsykologi Marja Vidgrén on työssään vuosien varrella kohdannut lukuisia vakavasti sairastuneita, jotka ovat palaamassa tai palanneet työelämään. Aiemmin työskennellessään kuntoutuspsykologina hän on vetänyt syöpään sairastuneille erilaisia sopeutumisvalmennuskursseja.
” Työterveyshuolto ottaa koppia jo varhaisessa vaiheessa ja kulkee sairastuneen rinnalla.”
Vidgrén viittaa työterveyshuolto- ja sairausvakuutuslakeihin, joiden mukaan työntekijän työkyky ja työhön paluun edellytykset on arvioitava työterveyshuollossa jo alkuvaiheessa sairastumisen jälkeen.
Työntekijän tilannetta tarkastellaan jo kolmen ensimmäisen sairauslomakuukauden aikana. Myöhemminkin arvioidaan, onko sairausloma paras vaihtoehto vai onnistuisiko vaikkapa osittainen työhön paluu. Jos henkilöllä on halua tai tarvetta kuntoutussuunnitelmaan tai kuntoutukseen, nekin pitäisi hoitaa ajoissa.
Toimintakyvyn arviointia kaivataan
Suomen Syöpäpotilaat ry:n muutaman vuoden takaisen kyselyn perusteella peräti 70 prosenttia sairastuneista ei ollut kuullutkaan kuntoutussuunnitelmasta. Saman verran oli niitä, jotka eivät olleet hakeneet kuntoutukseen.
Potilasjärjestön erityisasiantuntijan Emma Anderssonin mukaan kuntoutustarpeiden kartoitus olisi hyväksi. Yli 90 prosenttia vastaajista koki syövän vaikuttaneen fyysiseen, psyykkiseen tai sosiaaliseen toimintakykyynsä. Sairastuneiden toive oli, että työkykyä ja kuntoutustarvetta arvioitaisiin moniammatillisesti.
”Suunnitelman avulla voitaisiin paremmin tukea oikea-aikaisia toimenpiteitä sairastuneen elämässä. Kuitenkin alle 30 prosentille oli laadittu kuntoutussuunnitelma osana työkyvyn arviointia.Suurin osa toivoi, että syövänhoidon ja työterveyshuollon erikoislääkärit laatisivat suunnitelman yhteistyössä. Kuitenkin yleensä siitä vastaa työterveyshuolto.”
”Työterveyslääkäri ei välttämättä osaa ajatella syöpään sairastuneen mahdollisia myöhemmin ilmeneviä oireita. Kuntoutussuunnitelmaan tarvitaan nimenomaan syöpäsairauden näkökulmaa sekä kokonaisvaltaisen elämäntilanteen huomiointia.”
Kuntoutussuunnitelmasta tukea tulevaisuuteen
Yksilöllistä kuntoutussuunnitelmaa pitäisi päivittää ja kirjata siihen eri vaiheita, jotka tukevat jaksamista.
”Sairauden polulla tulee etenkin alkuvaiheessa paljon tietoa. Kun diagnoosin jälkeen aikaa on hiukan kulunut, on hyvä keskustella omista toiveista ja kirjata ne ylös. Kun työhön paluu lähestyy, joko itse tai läheisen kannattaa ottaa kuntoutussuunnitelma uudelleen puheeksi”, toteaa Andersson.
Silloin voi pohtia, onko henkilöllä sellaisia fyysisiä tai psyykkisiä haittoja, jotka vaikuttaisivat työhön paluun onnistumiseen.
Noin puolet kyselyyn vastanneista koki, että kuntoutussuunnitelma auttoi omassa kuntoutumisessa. Suurimman osan mielestä suunnitelmassa mainitut asiat myös toteutuivat.
Syöpäjärjestöillä on tarjolla kursseja
Kuntoutukseenkaan hakeutuminen ei ole yleistä. Anderssonin mukaan harva edes tietää Kelan ja Syöpäjärjestöjen tarjoamista kursseista. Sairastuneelta vaaditaan aktiivisuutta.
”Etsivä löytää, mutta toivoisin myös, että terveydenhuollon ammattilaiset kertoisivat kurssimahdollisuuksista ja järjestöpalveluista. Järjestöpuolelta saa vertaistukeakin. Olisi hyvä, että kuntoutuksesta muistutettaisiin systemaattisesti eikä vain diagnoosivaiheessa.”
Kelan tarjoamilla, syöpätyypin mukaisilla kuntoutuskursseilla on ikäpaaluna 68-vuotiaat: kursseja on joko sen iän ylittäneille tai alittaville. Esimerkiksi nuorta on vaikea innostaa lähtemään kuntoutukseen, jossa kurssilaisista suurin osa on huomattavasti vanhempia.
Neuvotteluista tukea syöpään sairastuneelle
Lain mukaan työsuhteisella sairastuneella on oikeus terveystarkastukseen, jossa arvioidaan työkykyä. Arviointiin voi osallistua lääkärin lisäksi esimerkiksi työterveyspsykologi.
Jos työhön paluun tukemiseksi muokataan työn sisältöä tai työaikaa, työterveysneuvottelu on paikallaan. Siihen osallistuvat työntekijä, työnantaja, lääkäri, mahdollisesti hoitaja sekä työtekijän toiveesta myös luottamushenkilö.
”Neuvottelussa voi ottaa esille yksilölliset tarpeet: haluaako henkilö palata täysin voimin vai aloittaa kevennetysti. Sairastunut kaipaa työnantajalta eri vaihtoehtoja tukemaan yksilöllisesti sopivaa työhön paluuta”, sanoo Andersson.
Vidgrénin mukaan työyhteisöön on mahdollista pyytää myös työterveyspsykologi keskustelemaan yhdessä työhön palaajan ja hänen kollegoidensa kanssa. Varsinkin pienet työyhteisöt ovat kuin tiivis perhe, jossa yhden jäsenen sairastuminen voi järkyttää.
”Sairastuneen toiveesta järjestetty keskustelu usein helpottaa hänen tilannettaan. Silloin voi ottaa esiin konkreettisia, työhön liittyviä asioita, joista työhön palaajalle olisi eniten hyötyä ja tukea.”
Esihenkilö tai Whatsapp viestien välittäjänä
Vidgrén toteaa, että usein avoimuus on paikallaan. Sairastumisessa ei ole mitään hävettävää, joten taakka ei saisi kasvaa henkisesti liian isoksi. Tosin mikään ei velvoita puhumaan asioistaan.
”Kannattaa harkita, kertooko omasta sairaudesta vai ei. Monelle avoimuus on toimiva ratkaisu, jos työyhteisön jäsenet tuntevat hyvin toisensa ja vaikeistakin aiheista on helppo puhua. Parasta on toimia itselleen sopivalla tavalla”, neuvoo Andersson.
Vidgrénin mukaan toivottavaa olisi, että sairastunut puhuisi avoimesti ainakin esihenkilönsä kanssa. Tämä voi olla välittäjänä ja työntekijään yhteydessä sairauden ja hoitojen aikana – soittaa tai kysellä kuulumisia sähköpostitse. Ei ole hyvä, jos sairastunut pääsee eristäytymään.
Kannattaa harkita, kertooko omasta sairaudesta vai ei
”Yhteisessä Whatsapp-ryhmässä voidaan vaihtaa kuulumisia. Moni voi kokea raskaana, jos kollegat soittavat ja kyselevät vuorotellen jaksamisesta. Aina löytyy se utelias, jolla ei ole riittävää tilannetajua.”
Sinnittely on suomalaisten helmasynti
Vidgrénin mukaan olisi hyvä, jos työpaikalla olisi valmiina toimintamalli vakavasti sairastuneen kohtaamiseen ja tilanteen seuraamiseen: miten pidetään yhteyttä, miten työterveyshuolto on mukana, miten työssä jaksamista tuetaan.
”Normiarkeen palaaminen voi olla haastavaa. Yllätyksiä voi sattua, ja arki onkin liian kuormittavaa. Jos työssä uupuu, siitä ei aina uskalleta puhua. Meillä on helmasyntinä sinnittely: vaikka on vaikeaa, selvitään tästä viikosta ja katsotaan vielä seuraavakin kuukausi. Työorientoitunut ihminen ahdistuu, jos hän tuntee, ettei pärjääkään.”
Vidgrén toteaa, ettei työkavereiden pidä ryhtyä terapoimaan sairastunutta. Sairaudesta tiedustelun sijaan voi kysyä, miten menee tai onko kiirettä. Anderssonkin korostaa, että työhön palaavaa on hyvä kohdella samalla tavalla kuin ennenkin. Syövän ei haluta määrittävän keskusteluita ja kohtelua. Vaikka paljon on tapahtunut, ihminen on edelleen sama. Vakava sairastuminen jättää myös henkisiä arpia.
”Syövän sairastamisesta voi olla kulunut kymmenenkin vuotta, mutta kun yksityiselämässä tulee vastaan jokin uusi, akuutti kriisi, se voi herkästi nostaa tunnetasolla esiin menneet kokemukset”, pohtii Vidgrén.
Psykososiaalista tukea toivotaan
Työhön paluun lähtökohdat ovat aina yksilölliset. Joustamista vaaditaan työnantajaltakin, joka pääsääntöisesti haluaa tukea työntekijänsä parempaa jaksamista.
Anderssonin mukaan kauhutarinoitakin on: sairastunut on saanut huonompia työtehtäviä, pienempää palkkaa tai työsuhde on irtisanottu. Ikäviä esimerkkejä on kuitenkin vähän.
”Jos henkilö ei pysty palaamaan entiseen työhönsä, olisi hyvä, jos työnantaja tarjoaisi erilaisia tehtäviä, työkokeilua, osa-aikaisuutta tai vastuiden keventämistä. Kuntoutumiselle pitää antaa aikaa. Perehdytys ja työntekijän kuunteleminen ovat avainasemassa.”
Psykososiaalinen tuki on tärkeää, ja on ymmärrettävä, että toipuminen voi viedä vuosia. Hoito on hyvää, mutta Vidgrénin mukaan moni kaipaisi enemmän huomiota henkiseen puoleen.
”Hämmennys voi olla suurta, mutta läheisiä halutaan suojella, eikä heille haluta puhua. Sairastuminen on pelottavaa ja ihminen on suojattomassa tilassa. Ihanteellista olisi empaattinen ja potilaaseensa kokonaisvaltaisesti suhtautuva lääkäri. Ammattilaisten pitäisi myös muistaa kertoa, mitä väyliä pitkin voisi tarvittaessa hakea psyykkistä tukea.”
Syöpään sairastunutta ei saa jättää yksin
Työterveyspsykologi on erityisesti huolissaan etätöitä tekevästä sairastuneesta, joka voi jäädä työyhteisön ulkopuolelle ja eristäytyä ilman huolenpitoa.
”Työnantajan vastuulla on huolehtia, miten ihminen sosiaalistetaan takaisin työyhteisöön. Työpaikalla voitaisiin kohdata edes kerran viikossa ja juoda vaikkapa kahvit yhdessä. Jos yhteydenotto vain Teamsin kautta on mahdollista, on hyvä pitää kamerat päällä.”
Andersson puolestaan toteaa, etteivät yksinyrittäjät, keikkatyöntekijät, freelancerit ja työttömät välttämättä löydä perusterveydenhuollon puolelta apua esimerkiksi työkyvyn arviointiin tai kuntoutukseen hakeutumiseen. Keskustelutukeakaan ei liiemmälti ole tarjolla.
”Järjestöissä on tarjolla palveluohjausta ja asiantuntijatietoa, jota kannattaa hyödyntää.”
Jos työhön paluu ei ole ollut mahdollista, työkyvyttömyyseläke voi olla yksi vaihtoehto. Senkään ei tarvitse olla lopullista.
”Työkyvyttömyyseläkkeen voi pistää myös lepäämään, jos jaksaminen paranee ja kunto kohenee. Tilanteet muuttuvat, ja mahdollisuuksia on monipuolisesti.”
Teksti: Tarja Västilä
Kuva: Shutterstock
