Pitkät jäähyväiset kotona

Miehen keuhkosyöpädiagnoosin jälkeen paluuta entiseen ei ollut. Oli elettävä hetki kerrallaan, löydettävä ilo pienestä. Mikkeliläinen Helvi Hakkarainen on kiitollinen siitä, että sai hoitaa puolisonsa kotona viimeiseen saakka, yhdessä aikuisten lastensa kanssa.

Rauno Hakkarainen, läheisten kesken Rane, rakasti metsässä kulkemista, metsästystä ja kiersi ympäri Suomea golf-kisoissa, oli siis hyväkuntoinen mies. Siksi läheiset huolestuivat, kun hänen voimansa loppuivat lyhyestäkin kävelystä.

Ensimmäisellä sairaalakäynnillä selvisi, että keuhkoihin oli kertynyt nestettä. Epäiltiin sydämen vajaatoimintaa. Pian diagnoosi kuitenkin tarkentui adenokarsinoomaksi, joka oli levinnyt keuhkopussiin. Lääkäri kertoi, ettei sitä voinut leikata.

Elettiin syyskuun loppua, ja lääkärin arvion mukaan tuleva joulu olisi viimeinen, ellei sytostaattihoito tepsisi.

”Se oli kaaosta. Elämä muuttui rajusti, eikä entiseen ollut paluuta. Pelotti, oli turvaton olo ja mietin, miten selviän kaikesta”, Helvi Hakkarainen kertoo.

Yhteistä taivalta oli lähes neljäkymmentäseitsemän vuotta – mäkineen ja mutkineen.

Piristystä pienistä hetkistä

Tyttärellä, Marika Raitiolla, oli kova huoli vanhemmistaan.
”Vaikka parantavaa hoitoa ei ollut, toivoin isän voivan elää hyvää elämää vielä pitkään.”

Näimme itse kaiken, joten mieltä ei jäänyt vaivaamaan, mitä tapahtui.

Ensimmäisen sytostaattihoitokerran jälkeen perhe oli toiveikas. Rauno Hakkarainen lähti hirvimetsälle ja ampui hirven. Pian sen jälkeen hänen vointinsa kuitenkin heikkeni. Pysyvä dreeni nesteen poistamiseksi keuhkoista helpotti Raunon oloa. Tyhjennys voitiin nyt tehdä kotona.
Tuli paljon päiviä, ettei hän jaksanut tehdä muuta kuin katsoa televisiota. Ilonkipinät syttyivät pienistä hetkistä: kävelystä kerrostalon pihan ympäri, autolenkeistä tyttären tai pojan kanssa, käynneistä lempikahvilassa.  Vaimoaan hän patisteli ulos lenkeille.

”Etten minäkin tule ”mökkihöperöksi”. Tunsin huonoa omaatuntoa aina kun lähdin ilman häntä.”

Työnjako sovittiin sanattomasti: Marika hoitaisi lääkäriasiat, Helvi laittaisi lempiruuat.

Älä pelkää sairastunutta

Rauno Hakkaraisella oli laaja tuttavapiiri, ja hänellä oli myös luottamustehtäviä. Mies kuitenkin arasteli ihmisten ilmoille menoa sairastumisensa jälkeen, sillä hän oli kovasti laihtunut eikä aina jaksanut selittää, miksi.

Sairaudesta tiesivät vain harvat.

”Rane halusi jutella muustakin kuin sairaudestaan. Poikani kanssa he puhuivat miesten jutuista ja ampumaharrastajien kanssa ampumisesta. Sellaiset hetket piristivät häntä”, sanoo Helvi.

Marika ja Helvi toivovatkin, etteivät ihmiset pelkäisi ottaa yhteyttä sairastuneeseen.

”Vaikka ulkokuori on muuttunut hän on edelleen se sama ihminen, jonka kanssa voi puhua samoista asioista kuin ennenkin”, sanoo Marika.

Kolmannen sytostaattihoitokerran jälkeen oli vaikeiden päätösten aika. Hoidosta toipuminen oli rankkaa, mutta kasvain ei ollut pienentynyt ollenkaan.

”Rane päätti, ettei halunnut enää neljättä kertaa”.

Mies teki hoitotahdon, ja joulukuussa hoidot lopetettiin. Marika matkasi usein perheensä kanssa Jyväskylästä Mikkeliin saadakseen olla lähellä vanhempiaan. Marika jutteli äitinsä kanssa mahdollisuudesta kotisairaalaan. Helvi empi.

”Pidin kotiani niin yksityisenä paikkana ja ajattelin, etten jaksaisi. Sitten luin tarkemmin, mitä se tarkoitti.”

Kotiin tuotiin apuvälineita ja hoitotarvikkeita. Aluksi he saivat hoito-ohjeet puhelimitse. Vasta viimeisenä viikkona sairaanhoitajat kävivät päivittäin. Rauno oli tyytyväinen, kun sai olla kotona.

”Hyvää matkaa, mieheni”

Kuolemaa Rauno ei pelännyt, vaan kipuja. Aluksi niitä ei ollut lainkaan. Sitten hän sai kipulääkityksen ja viimeisinä päivinä kipupumpun, joka auttoi hyvin. Mies järjesteli käytännön asioita ja tapasi vielä sukulaisiaan. Mökilläkin käytiin.

”Yritimme elää mahdollisimman tavallista arkea.”

Tärkeimmät oli puhuttu. Elämä oli ollut hyvä. Viime helmikuun puolivälin jälkeen Rauno tiesi hetkensä olevan lähellä. Illalla hän söi vispipuuron söi ja joi kahvin. Yöllä vointi romahti, ja hän sanoi lähtevänsä. Hengenahdistukseen oli hätälääke. Viimeisenä yönä tytär, poika ja vaimo valvoivat. Miehellä ei näyttänyt olevan hätää. Hengitys hiipui vähitellen. Helvi silitteli miehensä jalkoja ja käsivarsia. Äkkiä hän havahtui, kun tuli hiljaista.

”Toivotin hänelle hyvää matkaa ja sanoin tulevani perästä.”

Jos vain mahdollista, suosittelen kotisairaalaa saattohoitoon.

Marika soitti kotisairaalaan.

”Sanoin, ettei ole kiire tulla. Mikään ei ollut pelottavaa, vaan hyvin luonnollista. Kun he tulivat, vaihdoimme hoitajan kanssa isälle puhtaat vaatteet, jossa hänen olisi hyvä ja lämmin olla.”

Perinnöksi marjapaikat

 Marika piti tärkeänä, että isä sai viimeiseen saakka nauttia myös lastenlastensa seurasta. Hänellä on 11- ja 13-vuotiaat pojat.

”Pojat suhtautuivat luontevasti. Kerroimme heille kaikesta ikätasoisesti ja avoimesti, että pappa on sairas eikä parane.”

Surevan kohtaaminen saattaa olla ihmisille vaikeaa, mutta myös sureva kipuilee samaa: miten mennä tuttuun kauppaan, kohdata vaikeat kysymykset?

”Varsinkin alussa suru iski päälle usein ja olin itkuherkkä. Olin kuitenkin kiitollinen kaikista yhteydenotoista”, sanoo Helvi.

Ehkä vaikeinta hänelle oli ensimmäinen ajomatka yksin mökille, tuhkauurna takapenkillä.

”Miltei koko matkan itkin. Pitkään tuntuu epätodelliselta, että hän on tosiaan poissa. Tulee tyhjyyden tunne ja kaipuu.”

Marika havahtuu menetyksen lopullisuuteen aina huomatessaan, ettei voikaan kysyä isältä neuvoa.

”Hän osasi korjata kaiken.”

Ensimmäisenä marja- ja sienikautena ilman isää Marika yritti muistella, mitä hyviä paikkoja isä oli neuvonut. Sitten hän löysi puhelimestaan karttapalveluun tallennetun paikkamerkinnän, jota ei tiennyt tehneensä. Se oli lakkasuo, josta oli isän kanssa kerätty monena vuonna hyvät marjasaaliit.

Teksti: Tuija Siljamäki
Kuvat: Kristiina Kontoniemi