Puhuminen ammattilaiselle keventää taakkaa

”Se, että löydökset tehtiin molemmista rinnoista, oli valtava järkytys. Menin Terveystaloon yhdessä ystäväni kanssa. Kun tulin lääkärin huoneesta ja katseemme kohtasivat ystävättäreni kanssa käytävässä, sanoja ei tarvittu”, kertoo Anne Vilander nyt, melko tarkkaan vuosi diagnoosin jälkeen.

Itkua, toivoa ja tukea

Vilanderin leikkauspäivä oli juuri joulun alla, vain muutama päivä ennen aattoa. Hän näyttää kuvaa itsestään viikonlopulta ennen leikkausta.

”Olen tässä menossa työpaikan pikkujouluihin”, hän naurahtaa.

Kuvassa on pojan koiran kanssa pitkähiuksinen, kaunis nainen. Kuva muistuttaa myös siitä, että vakavakaan sairaus ei aina näy päällepäin.

”Sairaalasta sain neuvoja siihen, miten tästä kaikesta kerrotaan lapsenlapsille. Omien poikieni pojat ovat niin rakkaita, niin rakkaita. Olen heidän elämässään todella paljon läsnä ja mummun sairaus aiheutti heille pelkoja kuolemasta. Kuoleeko mummu, he kysyivät. Sitten asioista puhuttiin.”

”Kun leikkaus oli ohi ja oli aika aloittaa sytostaattihoidot, ymmärsin, että haluan puhua itsekin.”

Vilander on toiminut ikänsä kehitysvammaisten parissa hoitajana. Siksi hänellä on vankka tieto myös siitä, että kaikenlaisiin asioihin on yhdistyksiä.

”Suurin hämmästykseni on ollut se, että tämä psykososiaalinen tuki on maksutonta!”

”Otin suoraan yhteyttä alueemme sairaanhoitajaan Satakunnan Syöpäyhdistyksessä. Päivi Horppu vastasi puhelimeen ja siitä kohtaamisemme alkoivat. Olen saanut paljon tukea. Olen saanut puhua, puhua ja puhua.”

Keskusteluista vertaistukiryhmään

”Suurin hämmästykseni on ollut se, että tämä psykososiaalinen tuki on maksutonta! Sehän on valtava lahja”, Vilander sanoo.

”Olen saanut niin ihanaa läsnäoloa ja tukea. Tajusin heti alussa, että täällä voin tässä yhteydessä puhua aivan kaiken sisältäni.”

Kuten elämässä monesti, tässäkin prosessissa Vilander tuli kyseenalaistaneeksi tarpeitaan:
”Välillä mietin, että mitä ihmettä minä täältä oikein haen. Kun tällaiset ajatukset olivat päässä kävellessäni Kankaanpään terveyskeskukseen Päiviä tapaamaan, saatoin kotimatkalla ihmetellä, miten kevyt on jälleen kulkea. Tunti meni kuin siivillä. Se helpotti itseni lisäksi myös läheisiäni, joiden kanssa tietysti puhuttiin sairaudestakin, mutta en kaatanut kaikkea heidän päälleen”, Vilander pohtii.

Tapaamisissa nousi esiin myös tarve voida puhua kokemuksista toisten rintasyöpään sairastuneiden kanssa. Vilanderin pyynnöstä ja Päivi Horpun avulla Satakunnan Syöpäyhdistys järjestämänä Kankaanpäässä kokoontuu nyt rintasyöpään kolmen vuoden sisällä sairastuneiden vertaistukiryhmä.

”On ihmeellistä, että vaikka itse olen työskennellyt vertaistuen parissa työni puolesta, en silti voinut käsittää, miten ihmeellistä on kun on toinen, jolla on samoja kokemuksia. On asioita, joita ei vain voi sanoa ääneen muualla kuin siellä, missä on toisia saman kokeneita. Vielä kun voisimme kokoontua vaikka kerran kuussa”, Vilander haaveilee.

”Ja jos se on siitä kiinni, voin vaikka toimia ryhmän vetäjänä”, hän nauraa päälle.

Anne Vilander vaikuttaakin siltä, että elämässä on nyt paljon iloa. Haastattelun aikana silmistä vuotaa kyyneleitä niin liikutuksesta kuin naurustakin.

Paluu työhön, keskustelu jatkuu

Tällä hetkellä Vilanderin terveystilanne on hyvä. Hormonihoidot on aloitettu ja Anne Vilanderin olo on hyvä.

”Olen koittanut sinnitellä hormonihoidon huonon vaiheen yli ja koen, että nyt olo alkaa tasoittua ilman, että lääkitystä tarvitsisi muuttaa.”

”Seuraava tarkastus on vasta ensi vuonna. Välillä mieleen nousee ajatus, että jos sittenkin sisuksissani myllertää. Mutta sitten koitan työntää ajatuksen pois ja keskittyä arkeen.”

Hän palasi takaisin töihin elokuun alussa.

”Teen kevennettyä työvuoroa, neljänä päivänä viikossa. Ja olen pannut merkille, että työkaverit plokkaavat minulle kevyempiä töitä. Myös käyntini Päivin vastaanotolla ovat onnistuneet työvuorojen puitteissa. Koen, että minusta pidetään tosi hyvää huolta töissä, se on aivan mahtavaa, että on tuollainen yhteisö, hän kiittelee.”

Psykososiaalinen tuki ei pääty, vaikka töihin onkin palattu. Vilander tapaa edelleen Horppua joko terveyskeskuksen tiloissa tai puhelimitse.

”Saan käydä näitä keskusteluja kolme vuotta sairastumisesta. Se tuntuu hyvältä.”

”Jos kaikki menee hyvin, jään vajaan parin vuoden kuluttua eläkkeelle. Tällä hetkellä ajattelen, että haluan täyttää arkeani yhdistystoiminnalla. Aika näyttää siis senkin, että mitä tämä matka tuo vielä eteen. Paikoilleni en kuitenkaan haluaisi jäädä, jos terveys vain antaa myöden.”

Puhumatonta puhetta ja itkemättömiä itkuja

Satakunnan Syöpäyhdistyksen kolmella sairaanhoitajalla on vuosittain vajaa tuhat psykososiaalisen tuen kontaktia sairastuneiden ja heidän läheistensä kanssa.

”Monelle tulee yllätyksenä se, että toimimme laajasti koko maakunnan alueella ja keskusteluapu on maksutonta”, sairaanhoitaja Päivi Horppu

Satakunnassa on kaikkiaan seitsemän vastaanottopistettä: Porissa, Raumalla, Eurassa, Säkylässä, Huittisissa, Harjavallassa ja Kankaanpäässä.

”Pääasiassa keskustelut tapahtuvat kasvokkain vastaanotolla, asiakkaan kotona, tarvittaessa sairaalassa, palvelu- tai perhekodissa, jalkaudumme kyllä. Psykososiaalista tukea on mahdollista saada myös puhelimitse. Porissa, Raumalla ja Huittisissa tapaamiset ovat ensisijaisesti omissa tiloissamme.”

Tieto psykososiaalisen tuen saamisesta Syöpäyhdistyksen kautta leviää monen reitin kautta.

”Suurin osa asiakkaista on saanut tiedon meistä hoitavalta taholtaan sairaalasta, verkkosivuiltamme, somesta, työterveyshuollosta, oppilaitosyhteistyön kautta tai muilta palvelujen käyttäjiltä.”

”Muistanpa sellaisenkin tapauksen, jossa taksin kuljettaja oli opastanut ottamaan yhteyttä Satakunnan Syöpäyhdistykseen”, Horppu kertoo hymyillen.

Parhaillaan sairaanhoitajat kiertävät eri paikoissa myymässä Roosa nauhoja. Samalla nousee esiin Syöpäyhdistyksen tarjoamat palvelut.

”Meihin voi ottaa yhteyttä missä tahansa vaiheessa, jo siinä kohdin, kun syöpä on epäilyksen alla, eikä mitään tutkimuksia olla tehty, diagnoosin jälkeen ennen toimenpiteitä, hoitovaiheessa tai vuosikontrollien aikaan. Toisaalta tarve puhumiseen voi syntyä vasta paljon myöhemmin syövän sairastamisen jälkeen. Elämä on täynnä kerrostumia.”

”Tukea saavat meiltä myös sairastuneen läheiset niin halutessaan. Sekin on tapauskohtaista. Yhteyttä voi ottaa vaikka vuosia sen jälkeen, kun läheinen on vaikkapa menehtynyt. Tällöin voimme ohjata myös suruviikonloppuihimme”, Horppu kertoo.

”Asiakassuhteelle minimi- tai maksimiaikaa ei ole määritelty. Joillekin riittää kerran tai kahden keskusteluapu, toisten kanssa kuljetaan pitkäänkin. Ensin tapaamisia on tiheämmin, sitten vähän väljemmin, kunnes ne lopulta ovat valmiita loppumaan.”

Keskustelujen määrä vaihtelee täysin yksilöiden tarpeen mukaan.

Keskusteluista ei tehdä muistiinpanoja, eikä Syöpäyhdistyksen sairaanhoitajat näe esimerkiksi asiakkaan OmaKantaa.

”Se on toisinaan selvä luottamusta kasvattava asia, kun mitään ei kirjata”, Horppu huomioi.

”Elämä on niin suunnittelematonta. On asiakkaita, jotka ottavat uudelleen yhteyttä vuosien jälkeen vaikkapa läheisen sairastuessa, syövän uusiutuessa tai muusta syystä.”

”Ovi yhdistykseen on aina raollaan, uloskirjausta emme tee”, hän muistuttaa.

Teksti: Elina Wallin
Kuvat: Jussi Partanen