Seija Väre: Kuolemanpelko herätti elämänjanon
Jatkoaikaelämäni alkupiste sijoittuu marraskuun lopulle 2024, kun heräsin narkoosista. Olin pelännyt, heräänkö lainkaan.
Kesäkuussa sain vapauttavan tiedon: ”Potilaan PET-MRI-kuvantamisessa erittäin suotuisa tilanne”.
Tällä tiedolla mennään nyt vielä pari viikkoa, sillä ellen oli seuraava kuvaus. Jos kaikki menee hyvin, tätä vuoristorataa kuljetaan vielä useita vuosia.
Avoimuudella porskii mieli keveämpänä eteenpäin
Olen pohtinut, onko parempi olla avoin vai sulkeutunut, kun puhuu melko avoimesti syövästään. Tällä tavalla olen löytänyt paljon kanssasisaria. On ollut helpottavaa jakaa kokemuksia heidän kanssaan. Luulisin, että jos pitäisin kaikki mölyt mahassani, olisi elämä paljon vaikeampaa.
Eniten minua lämmitti, kun eräs ystäväni totesi, että siitä avoimuudesta voi olla hyötyä myös muille! Huumorilla ja avoimuudella porskii mieli keveämpänä eteenpäin kuin jos pitäisi kaiken sisällään. Huumoriahan se on musta huumorikin, ainakin useimmiten.
Elämännälkä iski ajatellessa, mitä vielä haluaisin tehdä, missä käydä ja miten elää ennen väkisin pian koittavaa vanhuutta. Onneksi eläkeläiskortti ei kerro ”parasta ennen” -päiväystä, jos mieli tuntuu kuin olisi teini.
Lempirunoilijani Tommy Tabermann kirjoitti runossaan
Elinehto:
”Kaikkea saa tehdä.
Kaikkea pitää tehdä.
Kaikkia ovia täytyy tempoa,
kaikkia kuita kurkotella.
On vain yksi ehto, elinehto:
Värisevää sielua ei saa tallata. ”
Elän Nytku-elämää
En ole koskaan elänyt sitku-elämää, vaan mieluiten nytku. Tämä korostui viime vuonna. Matkustelu on lähellä sydäntäni ja onneksi mieheni intoutui mukaan. Tosin siihen sisältyi ikävämpänä puolena se, että hänen työpaikkansa lanattiin maan tasalle ja siirrettiin muualle. Siitä huolimatta aloitimme matkailun huhtikuussa Pärnusta ja päätimme sen useamman matkakohteen jälkeen joulukuussa ihmettelemällä Tutankhamon -Faaraon 11-kiloista kultaista naamioita.
”Maailma on ihmeitä täynnä, eikä silmä täyttäs saa”, sanotaan.
Toinen puoli minussa nautti siitä, kun sain upottaa käteni sammalmättäisiin ja poimia ihania, meheviä mustikoita ja leipoa niistä piirakkaa. Puolukoita ehdin kerätä painoni verran. Hoitojen jälkeen olen oppinut nauttimaan etenkin puolukkapuurosta ja -rahkasta. Ainahan niistä olen tykännyt, mutta nyt sopiva happamuus maistui niin hyvälle, että kokkasin niitä varmaan kymmenen kertaa.
Kesän huippuhetkiä oli päästä uimaan kouluaikaisten ystävieni kanssa heidän mökillään. Talviturkkia en meinannut uskaltaa heittää, mutta kun rohkaistuin, sain nauttia Osmajärven lämmöstä Sorsakoskella.
Nautin myös siitä, että rankan kevättalven jälkeen sain olla oikeissa töissä parikin kuukautta. Lisäksi kirjoittaminen kiinnostaa niin paljon, ettei enää tällä iällä kenenkään uskoisi olevan niin täpinöissään päästessään haastattelemaan 80–95-vuotiaita, jo enemmän elämänviisautta omaavia ikäihmisiä.
Ehdinköhän vielä aikuistua?
Porilaisittain voisi todeta, ettei ollut ”paskempi” vuosi. Kun täytin 65, nuorempi sisareni kysyi, oletko sinä nyt vanhus. Lapsena isovanhemmat opettivat syömään pullasoppaa, eli vehnästä kastettiin maitokahvissa ja syötiin lusikalla kahvikupista. Onko vanhuus sitä? En edes halua tietää, kun pohdin vielä, että mitä olisi elää aikuismaisesti? Käsitykseni mukaan se olisi erityisen tylsää! Ehdinköhän elämässäni lainkaan aikuistua?