Syöpäyhdistyksessä on hyvä henki!

Porilainen Tarja Silfver on ihan supervapaaehtoinen. "Olen jo niin tunnettu vapaaehtoistyöstäni täällä Porissa, että ”otsassani lukee” Satakunnan Syöpäyhdistys."

Miten päädyit nykyiseen vapaaehtoistyösi?

Sairastuin 2008 rintasyöpään ja kun olin kulkenut oman potilaanpolkuni, minua pyydettiin vetämään ryhmää, jossa olin itsekin käynyt.

Myöhemmin pääsin tukihenkilökoulutukseen ja vertaistukihenkilökoulutukseen. Vuonna 2017 minulta kysyttiin, lähtisinkö kokemustoimijaksi ja kokemusohjaajakoulutukseen. Ehdottomasti lähdin ja kävin vielä jatkokoulutuksenkin.

Aina oppii uutta. Meille tukihenkilöille on järjestetty myös työnohjausta neljä kertaa vuodessa. Koen sen tosi tärkeäksi. Saamme myös taustatukea yhdistyksen syöpäsairaanhoitajilta. Minulla on turvallinen olo tehdä tätä yhdessä asiantuntijoiden kanssa.

Mikä vapaaehtoistyössä viehättää?

Minulla on ollut vuosien varrella paljon tuettavia ja jos on tarpeen tapaan heitä myös heidän kotonaan tai kahden kesken jossain muualla.
Monet heistä ovat myös kiinnostuneet vapaaehtoistyöstä.  Kehotan syöpäpotilaita kuitenkin ensin hoitamaan itsensä ja toipumaan taudista. Sitten vasta on vapaaehtoistoiminnan vuoro.

Naistenryhmämme on vähän kuin ”ompeluseura”. Ryhmän jäsenillä on kokemusta eri syövistä ja jokaisella oma tarinansa kerrottavanaan. Puolentoistatunnin tapaamisissa Juttelemme kaikesta maan ja taivaan välillä ja saamme vinkkejä toisiltamme. Menen toimistolle hyvissä ajoin ja keittelen kahvit ja katan pöydät.  Lopuksi vielä siivoan jälkemme pois.

Olen päässyt syöpäyhdistyksen tilaisuuksiin kertomaan vertaistuesta. Tykkään kovasti vapaaehtoistyöstä ja muiden tukeminen on minulle tärkeää.

Satasairaalan tukihenkilöpäivystyksessä emme ole koronan takia päässeet käymään  yli vuoteen. Siellä meitä jo kaivataan. Normaalisti päivystämme sairaalassa joka toinen viikko pari tuntia. Se on matalan kynnyksen palvelua ja potilaat tulevatkin aktiivisesti kyselemään syöpään liittyvistä asioista.

Terveiset vapaaehtoisille

Tehdään vapaaehtoistyötä omien rajojemme mukaan. Tämä on tosi antoisaa.

 

Teksti Anu Kytölä
Kuva Veera Korhonen