Vertaistukea myös venäjänkielisille
Venäjän kieli ei tunne sanaa vertaistuki. Kymenlaakson Syöpäyhdistyksen venäjänkielisen vertaistukikoulutuksen aluksi tulkki Olga Liukkonen selvittikin osallistujille, mitä vertaistuki tarkoittaa.
Syöpään sairastuminen on hyvin arka asia venäjänkielisille eikä venäläisessä kulttuurissa sanota syöpä-sanaa ääneen.
Venäjänkieliset ovat toivoneet Kymenlaakson keskussairaalaan tietoa koulutetuista venäjänkielisisistä vapaaehtoistoiminnan tukihenkilöistä, jotka voisivat auttaa sairastuneita ja läheisiä.
”Koulutus tuli juuri oikeaan aikaan”, kertoo kurssin vetäjä, neuvontahoitaja Jaana Kolin.
Kymenlaakson Syöpäyhdistyksen venäjänkielisten tukihenkilökoulutus hakee vielä muotoaan ja sille on tarvetta.
Jaana Kolin on käynyt kertomassa Kymenlaakson Syöpäyhdistyksestä Kolibrissa, joka on Suomen Venäjänkielisten Keskusjärjestön Kotkan paikallisosasto. Siellä myös koulutukseen osallistuneet tapaavat toisiaan joka kuukausi ja vievät tietoa yhdistyksen toiminnasta ja venäjänkielisestä tukipalvelusta eteenpäin tavatessaan muita alueen venäjänkielisiä.
Vapaaehtoistyöntekijän tuki oli arvokasta
Lyudmila Torpova (Lusia) on asunut Suomessa kahdeksan vuotta. Asuessaan vielä Salossa hän sairastui rintasyöpään ja häntä hoidettiin Tyksissä Turussa. Lusian rintasyöpä oireili ensimmäistä kertaa joulun 2014 tienoilla. Kun sitten selvisi, että hänellä on syöpä, rinta poistettiin eikä etäpesäkkeitä löytynyt kainalosta. Lusia kertoo, että häntä pelotti eikä kukaan ollut hänen tukenaan, ei ennen leikkausta eikä sen jälkeen.
Lusialla oli kyllä ystäviä, muttei hän voinut jutella kenenkään kanssa syövästään. Hän törmäsi sairaalassa vapaaehtoistyöntekijään, joka tulkkasi hänelle asioita ja jonka kanssa hän saattoi jutella sairaudesta.
”Vaikka hän oli vieras henkilö, hänelle sain soittaa. Olen hänelle kiitollinen kaikista keskusteluista ja neuvoista”, hän sanoo.
Lusia oli sairastaessaan vielä naimisissa. Hänen aviomiehensä auttoi käsittelemään tilannetta.
Nyttemmin Lusialle on rakennettu uusi rinta, josta hän on erityisen tyytyväinen.
Sairaus pelotti
Lyudmila Torpova pelkäsi kuolemaa ja oli varma siitä, että kuolee. Hänen isänsä oli sairastunut keuhkosyöpään ja kuoli siihen. Lusia löysi kuitenkin syöpätietoa netistä. Sieltä löytyi syövän kokeneiden kertomuksia heidän kokemuksistaan.
Venäjänkielinen vertaistukihenkilökoulutus oli hänestä mahdottoman hyvä asia. Lusia toivoo, ettei kenenkään tarvitse pyöritellä syöpään liittyviä asioita yksin mielessään niin kuin hän itse koki tehneensä. Hän haluaa myös olla avuksi muille samaan tilanteeseen joutuville.
”Olin oikein tyytyväinen meidän ryhmäämme. Maailma on niin kylmä, että on hienoa löytää ihmisiä, joilla on lämmin sydän ja jotka haluavat auttaa muita.”
Tyttärenkin pappa oli syöpäpotilas
Ilona Puumalainen muutti Latviasta Viron kautta Suomeen 15 vuotta sitten. Hän oli 15-vuotias, kun pappa sairastui kurkkusyöpään. Ilona asui tuolloin isovanhempiensa luona. Hän muistaa, miten pappa ei leikkauksen jälkeen pystynyt lainkaan puhumaan ja oli vaikea ymmärtää, mitä hän halusi.
”Se oli ensimmäinen kerta, kun elämässäni tapahtui jotain pahaa. Kun pappa sitten menehtyi, se oli meille kaikille rankkaa aikaa.”
Hän työskenteli 10 vuotta Pohjolan liikenteen bussikuskina Helsingissä. Sitten hän muutti Kotkaan ja opiskeli hoiva-avustajaksi. Korona maskeineen vaikeutti Ilonan työntekoa niin paljon, että hän etsii parhaillaan uutta työtä.
Kohtalon ivaa on se, että Ilonan 7-vuotiaalla tyttärellä on nyt Suomessa sama tilanne kuin hänellä nuorena Latviassa. Tyttären pappa sairastaa munuaissyöpää.
”Onneksi papalla on hyvä ja lämpöinen suhde tyttöön, vaikka olen eronnut papan pojasta kolme vuotta sitten, Ilona sanoo ja toivoo papalle kaikkea hyvää.”
Isoisää on leikattu moneen kertaan. Monia etäpesäkkeitäkin on löytynyt. Hän yrittää vielä taistella kaikista vaivoista ja turvottavista lääkekuureista huolimatta.
Myös Ilona, kuten Lusiakin, haluaa tehdä vapaaehtoistyötä ja auttaa aina kuin vain voi. Venäjänkielisillä vertaistukikoulutetuilla on oma älypuhelimissa toimiva WhatsApp-ryhmä, jossa he keskustelevat.
”Jos tapaan jonkun rintasyöpää sairastavan, kyselen, miten kävi ja onko jotain, jossa voin auttaa. En halua mennä ohitse, kun aina voi olla apuna ja kuunnella. Auttaminen on tietysti kiinni myös jaksamisesta”, sanoo nivelreumaa sairastava Ilona Puumalainen.
Teksti Mirja Karlsson
Kuva Johannes Wehn
