Voiko autokolari olla lottovoitto?
Marika Kojon hautajaisissa lauletaan lauluja, syödään mansikkakakkua ja juodaan viskipaukut. Mutta niitä kalentereja, joihin päivämäärä merkitään, ei ole vielä painettu. Marika Kojon keuhkosyöpä löytyi kolarin jälkeisessä tutkimuksessa.
Työpäivänsä jälkeen sairaanhoitaja Marika Kojo menetti autonsa hallinnan jäisellä tiellä. Auto lipesi penkkaan, pyöri ympäri ja päätyi metsänlaitaan katolleen. Kojo tiesi, miten tilanteesta pääsee ulos: työnnetään jalat kattoon, jolloin turvavyön saa löysennettyä. Paikalle tuli pian ihmisiä ja ambulanssi.
”Minulla ei ollut kipuja, mutta tärisin sokissa. Auto meni rikki, minä en, hän kertoo vuoden 2022 tapahtumista.”
Hänestä otettiin tietokonetomografiakuvat, jonka jälkeen hän meni lääkärin huoneeseen. Näyttöruudulla näkyivät keuhkot, vasemmassa keuhkossa oli iso massa ja joka puolella pienempiä varjostumia. Kojo oli nähnyt paljon keuhkokuvia, joten hän tajusi heti.
”Sanoin, että tämähän on keuhkosyöpä.”
Näkemästään yhtä yllättynyt lääkäri rauhoitteli, että ei sitä voi kuvien perusteella tietää.
Kun koepaloista löytyi syöpäsoluja, Kojo siirrettiin syöpätautien poliklinikalle. Sitten kului kolme kuukautta: oli hoitajalakko, korona ja hirveä resurssipula.
Kojo ei ollut tuntenut sairaudestaan mitään oireita. Hän teki netissä omia tutkimuksiaan ja liittyi vertaistukiryhmiin. Hän alkoi epäillä geenimutaatiota, koska täytti netistä löytämänsä kriteerit olemalla tupakoimaton, 48-vuotias nainen. Syöpälääkäri epäili samaa ja lähetti näytteet Helsinkiin. Kun Kojo sai seuraavan vastaanottoajan, hän oletti tuloksen olevan selvillä.
Siellä olikin eri lääkäri, jonka Marika muistaa huutaneen hänelle: miksi ei ole aloitettu mitään hoitoja.
Kojo selitti, että nyt odotetaan geenipaneelin tulosta. Lääkäri sanoi, että ei ole aikaa, huomenna tulet tänne kello 10 ja kertoi, että aloitamme sytostaatit ja immunologiset lääkkeet. Syövän immunologiset lääkkeet ovat biologisia lääkkeitä, jotka aktivoivat elimistön omaa puolustusjärjestelmää (ns. T-soluja) syöpäkasvaimia vastaan
Kojo pelästyi ja osti saman tien sytostaattien eli solunsalpaajahoitojen sivuvaikutuksia helpottavat tukilääkkeet, mutta päätti yön yli nukuttuaan toisin.
”Soitin geenilaboratorioon Helsinkiin, ja sieltä luvattiin, että tulokset saadaan huomenna tai viimeistään ensi viikolla. Sitten soitin sairaalaan, että en tule hoitoihin.”
Geenitutkimuksen tulos oli ALK-geenimutaatio (anaplastinen lymfoomakinaasi). Jos Kojo olisi totellut sytostaattihoitoja vaatinutta lääkäriä, häntä olisi hoidettu väärin, eikä Kela olisi korvannut kallista täsmälääkettä.
Syöpä hävisi
Geenimutaation täsmälääkitys aloitettiin, kun oli saatu Kelalta päätös korvattavuudesta. Viiden tuhannen euron lääke maksaa Marika Kojolle nyt 1,50 euroa kuussa. Sairaalassa annettavia hoitoja tai toimenpiteitä ei ole tarvittu.
”Kun menin kontrolliin kolme kuukautta lääkityksen aloittamisen jälkeen, kaikki syöpä oli hävinnyt.”
Lääkitys voi toimia vuosia, tai se voi lakata toimimasta koska tahansa. Jos sairaus alkaa uudelleen levitä, sen saa tietää vasta TT-kuvista.
Lääkkeet aiheuttavat väsymystä eikä Kojo voi kuvitellakaan tekevänsä hoitotyötä. Hän saa vain pientä osatyökyvyttömyyseläkettä.
”Nukun päiväunia. Jos on jotain innostavaa, jaksan touhuta, mutta joudun sen jälkeen lepäämään monta päivää.”
Kojon lonkka vaurioitui aikoinaan hiihtotapaturmassa, ja myöhemmin seurasi kuluma. Vuoden kuluttua syöpädiagnoosista hän pääsi lonkkaleikkaukseen.
”Viimein uskottiin, että kai tälle voidaan se varaosa antaa, vaikka se on parantumattomasti sairas”, Kojo sanoo ja nauraa.
Kuolemaan voi valmistautua
Marika Kojon mielestä autokolari oli siunaus.
”Muuten syöpä olisi löydetty vasta, kun se olisi jo levinnyt aivoihin, maksaan ja joka paikkaan. Kolari oli lottovoitto.”
Aluksi kutsu kontrolleihin tuli kolmen kuukauden välein, mutta Kojo on itse halunnut pidentää välin puoleen vuoteen.
”En tee sillä tiedolla mitään. Nyt lääke toimii, ja kun se ei toimi, se ei toimi.”
On olemassa toinen täsmälääke, mutta huonompi. Solunsalpaajahoito voi auttaa vähän aikaa. Sädehoito voi pienentää kasvaimia, mutta ei paranna.
”Ellen jää auton alle, niin tähän minä kuolen”, hän toteaa rauhallisesti.
Oppilaitoksissa hän luennoi hoitajaksi opiskeleville ja rohkaisee kysymään kaikki ”tyhmät kysymykset”, kuten: voiko kuolevalle laulaa virsiä, voiko hänen kanssaan itkeä, voiko häntä koskettaa. Kojo puhuu myös kuolindoulaksi opiskeleville Lohtuakatemiassa, jossa halutaan madaltaa kuolemisesta puhumisen kynnystä.
”Kehotan kuuntelemaan omaa vaistoa tai kuolevan elekieltä, jos hän ei pysty puhumaan.”
Kojon mukaan perheissä ei juuri puhuta kuolemasta, ei tehdä suunnitelmia, ei kerrota pankkitunnuksia läheisille eikä tehdä testamentteja. Kuolemaan varautuminen kuitenkin rauhoittaisi mieltä ja helpottaisi omaisten osaa.
Kojo tunsi alussa kuolemanpelkoa, mutta nyt hän on tehnyt rauhan kuoleman kanssa. Kun kuoleman kanssa on pakko kulkea, siihen voi suhtautua myös käytännöllisesti.
”Olen laittanut paperiasiat kuntoon. Hautajaisissani lauletaan Petri Laaksosen lauluja, syödään mansikkakakkua ja juodaan viskipaukut. Tuhkani sirotellaan Heinolan Kymenvirtaan.”
”Olen terve puoli vuotta kerrallaan”
Maalaamisesta on tullut Marika Kojon rakkain harrastus – melkein työ. Kotona ei hänen taidettaan paljon ole, koska kaikki työt ovat ”maailmalla”.
”Käytän akryylivärejä, monia tekniikoita ja välineitä, kuten ilmapalloja, kakkulapioita, meikkisieniä, jääraappaa, tai vain roiskin maalia. Pelkään sivellintä ja kynää, koska en osaa piirtää”, Kojo väittää.
Hän myöntää välillä tunnustelevansa vointiaan. Puolisokin havahtuu, jos kuulee Kojon yskähtävän.
”Emme mieti sitä aktiivisesti. Jos elokuussa saan tietää, että kaikki on kunnossa, sovin seuraavan kontrollin helmikuulle. Silloin koen, että voin puoli vuotta kerrallaan olla ´terve´.”
Kun Marika kertoi kotona diagnoosistaan, olivat aikuiset lapset sokissa. Poika kertoi itkeneensä lukiessaan äitinsä blogia, jossa tämä puhui rehellisesti tunnoistaan. Tyttärelle asia on noussut nyt uudelleen pintaan.
”Hän soitteli iltaisin ja mietti, entä jos äiti ei näe hänen valmistumistaan, ei pääse hänen häihinsä ja näe mahdollisia lapsenlapsiaan. Kun tytär yhtenä päivänä kysyi, olisiko ok, jos hän olisi välillä omassakin kodissaan. Sanoin, että se olisi ihan parasta. Ei sinun tarvitse täällä minun takiani olla”, Kojo muistelee.
Marika Kojo ei ole tarvinnut apua missään sairautensa vaiheessa. Hän on jaksanut hoitaa kaikki arjen asiat ja kokee helpotusta siitä, että lapsilla on asiat hyvin.
teksti Tiina Pelkonen
kuvat Tomi Westerholm