Yleensä kilpirauhassyöpä ilmenee kaulalla tuntuvana kyhmynä, joka kasvaa hitaasti. Joskus kyhmy saattaa olla arka, kun sitä tunnustellaan. Kilpirauhassyöpä saattaa myös ilmetä painon tunteena kaulalla. Kyhmyn ansiosta kilpirauhasen syöpä löydetään usein varsin varhaisessa vaiheessa.

Kilpirauhasen kyhmyt ovat yleisiä. Tunnusteltavissa olevia kyhmyjä todetaan jopa joka kymmenenneltä suomalaiselta. Valtaosa kilpirauhasen kyhmyistä on kuitenkin hyvänlaatuisia, eivätkä ne liity syöpään.

Osa kilpirauhassyövistä löytyy varhaisessa vaiheessa sattumalta struumaleikkauksen yhteydessä. Tällaiset kasvaimet ovat tavallisesti hitaasti kasvavia, hyväennusteisia papillaarisia kasvaimia. Kilpirauhasen syöpä ei häiritse kilpirauhasen toimintaa, joten esimerkiksi verikokeilla ei syöpää voida todeta. Joskus kilpirauhasen syöpä leviää kaulalla oleviin imusolmukkeisiin, jotka voivat tuntua kyhmyinä kaulalla. Nykyään yhä merkittävämpi osa kilpirauhasen syövistä havaitaan sivulöydöksenä kaulan ultraääni- eli kaikututkimuksessa. Erilaistumattomat, nopeakasvuiset kilpirauhassyövät voivat aiheuttaa myös kipua. Follikulaarinen kilpirauhassyöpä voi löytyä esimerkiksi luustokipujen perusteella, jos se on lähettänyt etäpesäkkeitä luustoon. Tämä on harvinaista.

Kilpirauhassyövän tunnettu riskitekijä on ionisoiva säteily, esimerkiksi vuosia aikaisemmin kaulan alueelle annettu sädehoito tai muu altistuminen voimakkaalle säteilylle. Sairastuneilta tällainen riskitekijä löytyy vain hyvin harvoin, joten useimmissa tapauksissa syövän aiheuttajaa tai alkuperää ei tiedetä.

Kilpirauhassyövän diagnoosi tehdään ultraäänitutkimuksella ja neulanäytteellä. On tavallista, että lopullinen diagnoosi saadaan vasta leikkauksessa.
Ultraäänikuvaus on hyvin herkkä menetelmä, ja sen avulla voidaan erottaa jopa muutaman millimetrin läpimittaiset muutokset kilpirauhasessa. Mikäli kasvain on suuri, tehdään usein magneettikuvaus. Se näyttää kaikukuvausta selkeämmin, onko kasvain tunkeutunut kilpirauhasen ulkopuolelle.

Kaikututkimuksen avulla jopa 50–70 prosentista kilpirauhasia löydetään alle 1 cm:n läpimittaisia kyhmyjä. Niistä kaikista ei kuitenkaan voi eikä kannata ottaa ohutneulanäytettä. Lääkäri arvioi kyhmyn ulkonäön perusteella, onko siinä pahanlaatuisuuteen viittaavia piirteitä.

Riittävä ja oikeasta kohdasta otettu ohutneulanäyte paljastaa useimmiten papillaarisen, medullaarisen ja erilaistumattoman (anaplastisen) kilpirauhassyövän. Ohutneulanäyte voidaan ottaa ultraäänikuvauksen yhteydessä, eikä siihen tarvita erillistä lähetettä. Näytteen ottaminen on lähes kivutonta.

Follikulaarisen kilpirauhassyövän osoittamiseksi tarvitaan koko kasvain, eikä neulanäyte pysty erottamaan hyvänlaatuista rauhaskasvainta syövästä.

Kilpirauhassyövässä tunnetaan erilaisia kudostyyppejä. Yleisin on papillaarinen kilpirauhassyöpä, joka kattaa noin 80 prosenttia tapauksista. Se on yleisin noin 50-vuotiailla, mutta sitä esiintyy myös nuoremmilla, 30–40-vuotiailla. Leviäminen läheisiin imusolmukkeisiin ei ole harvinaista. Papillaarisen kilpirauhassyövän ennuste on hyvä.

Follikulaarinen kilpirauhassyöpä on toiseksi yleisin kilpirauhasen syöpä, ja niitä on noin 10 prosenttia kilpirauhassyövistä. Se saattaa levitä verenkierron kautta keuhkoihin ja luustoon. Follikulaariseen kilpirauhassyöpään sairastuneiden keski-ikä on noin 60 vuotta. Follikulaarisen kilpirauhassyövän ennuste on useimmiten hyvä.

Medullaarisen kilpirauhassyövän osuus on alle viisi prosenttia kilpirauhasen syövistä. Kasvain todetaan keskimäärin noin 50-vuotiailla. Se saa alkunsa niistä kilpirauhasen soluista, jotka tuottavat kalsitoniini-nimistä hormonia. Medullaarinen syöpä leviää herkästi imuteitse kaulan imusolmukkeisiin, mutta se voi myös levitä etäpesäkkeinä kauemmaksi, kuten keuhkoihin ja maksaan.

Huonosti erilaistuneet ja erilaistumattomat eli anaplastiset kilpirauhassyövät ovat harvinaisia. Ne ovat muuntuneet follikulaarista tai papillaarista syövistä ja kasvavat nopeasti. Ne voivat lähettää jo varhain etäpesäkkeitä eri puolille elimistöä. Sairastuneet ovat usein iäkkäitä.

Kilpirauhassyövät jaetaan niiden levinneisyyden mukaan eri luokkiin. TNM-luokituksessa T-kirjain (tumour) kuvaa kasvaimen kokoa ja levinneisyyttä, N-kirjain (node) paikallisten imusolmukkeiden tilaa ja M-kirjan (metastasis) kauempana olevia etäpesäkkeitä.

Kilpirauhassyövän levinneisyysluokitus

Emokasvain

Kilpirauhasen syövän hoitona on ollut perinteisesti kilpirauhasen poistoleikkaus ja sen jälkeinen radiojodihoito, joka tuhoaa jäljelle jääneen kilpirauhaskudoksen tai syöpäkudoksen. Leikkauksen jälkeen potilaat tarvitsevat kilpirauhashormonia eli tyroksiinia loppuelämänsä ajan.

Pienet yksittäiset kilpirauhassyövät ovat niin kilttejä, että joskus niiden hoidoksi riittää pelkkä kilpirauhasen toisen lohkon poistaminen (lobektomia). Lisähoidoista saattaa tällöin olla enemmän haittaa kuin hyötyä. Pienissä, alle 1 cm kokoisissa kasvaimissa ei yleensä tarvita radiojodihoitoa.

Harvinaisen, nopeasti etenevän, huonosti erilaistuneen tai erilaistumattoman eli anaplastisen kilpirauhassyövän hoidossa tarvitaan leikkauksen jälkeen sädehoitoa ja solunsalpaajia.

Medullaarisessa kilpirauhassyövässä hoitona on kilpirauhasen leikkaus ja imusolmukkeiden poistoleikkaus, jos niissä on todettu etäpesäkkeitä. Radiojodia ei käytetä medullaarisen kilpirauhassyövän hoidossa, mutta joskus tarvitaan sädehoito kaulalle.

Leikkaus

Kilpirauhasen täydellinen poisto on papillaarisen, follikulaarisen ja medullaarisen syövän ensisijainen hoito. Pelkästään toisen kilpirauhaslohkon poisto on yleistymässä papillaarisessa ja follikulaarisessa kilpirauhassyövässä.

Monet kilpirauhassyövät leviävät herkästi kaulalla oleviin imusolmukkeisiin. Sen takia leikkauksessa poistetaan kilpirauhasen lisäksi ne imusolmukkeet, joissa on epäilyttäviä muutoksia tai jotka ovat suurentuneet. Kokonaisen epäilyttävän rauhasalueen poistoon mennään herkästi.

Erilaistumatonta eli anaplastista kilpirauhassyöpää saadaan harvoin poistettua leikkauksella kokonaan, koska se kasvaa ympäröiviin kudoksiin ja laskimoita pitkin sekä lähettää varhain etäpesäkkeitä keuhkoihin. Tällöin leikkauksella pyritään ensisijaisesti pienentämään kasvainta ja varmistamaan, että se ei paina tärkeitä elimiä.

Imusolmukkeisiin uusiutuneen kilpirauhassyövän ensisijaisena hoitona on yleensä etäpesäkkeitä sisältävien rauhasalueiden poisto.

Tyroksiinihoito

Kilpirauhasen poiston jälkeen sairastunut tarvitsee tyroksiinilääkityksen, joka korvaa puuttuvan kilpirauhashormonin. Tyroksiinihoito jatkuu koko loppuelämän ajan.

Tyroksiinikorvaushoito estää kilpirauhasen vajaatoiminnan oireita ja hillitsee mahdollisesti jäljelle jääneen syöpäkudoksen kasvua.

Radiojodihoito

Leikkauksessa jää lähes aina jäljelle jonkun verran tervettä kilpirauhaskudosta, koska leikkaava kirurgi varoo äänihermoa ja lisäkilpirauhasia. Radiojodihoidossa radioaktiivinen jodi kertyy jäljelle jääneeseen kilpirauhaskudokseen ja syöpäkudokseen ja tuhoaa ne. Radiojodihoito on niin sanottu täsmäsädehoito, koska radiojodin säteily tuhoaa vain ne solut, joihin jodi on imeytynyt.

Radiojodihoitoa käytetään aina, mikäli syöpäpesäke on suuri (yli 4 cm), syöpä on kasvanut kilpirauhasen ulkopuolelle tai syöpää on löytynyt imusolmukkeista tai muualta elimistöstä. Lisäksi radiojodia käytetään usein niillä potilailla, joiden yksittäinen papillaarisen tai follikulaarisen syövän pesäke on yli 1 cm:n kokoinen tai kilpirauhasessa on useita pienempiä pesäkkeitä. Medullaariseen kilpirauhassyöpään radiojodi ei tehoa.

Radiojodin imeytymisen edellytyksenä on riittävä TSH-hormonin taso. Tämä aikaansaadaan radiojodihoitoa edeltävinä päivinä annetuilla TSH-pistoksilla (Thyrogen®). Toinen vaihtoehto on tauottaa tyroksiinilääkitys neljäksi viikoksi. Silloin tyroksiinilääkitys aloitetaan vasta kilpirauhasen poistoleikkauksen ja radiojodihoidon jälkeen. Tyroksiinilääkityksen tauottamista ei enää juurikaan käytetä sen aiheuttamien sivuvaikutusten vuoksi.

Ennen radiojodihoitoa vähäjodinen ruokavalio on tarpeen, koska ruuan jodi kilpailee radiojodin kanssa imeytymisestä kilpirauhasperäiseen kudokseen.

Radiojodihoito on hyödyllistä myös seurannan kannalta. Kilpirauhaskudos erittää elimistöön tyreoglobuliini-nimistä valkuaisainetta. Kun kilpirauhaskudos on tuhottu radiojodihoidolla, veren tyreogobuliinipitoisuuden pitää olla matala.

Uusiutuneen syövän radiojodihoito: Radiojodi voi tehota myös laajasti levinneeseen syöpään, ja parhaimmillaan se voi olla jopa parantava hoito. Radiojodi tehoaa hyvin varsinkin keuhkoissa oleviin etäpesäkkeisiin, jos ne ovat pieniä. Luustossa olevat pesäkkeet rauhoittuvat yleensä radiojodin ja ulkoisen sädehoidon yhdistelmällä.

Ulkoinen sädehoito

Pientä osaa paikallisesti etenevistä kilpirauhasen syövistä ei voida leikata lainkaan tai leikkauksessa joudutaan jättämään kilpirauhassyöpää jäljelle. Tällöin radiojodin teho ei riitä, vaan tarvitaan ulkoista sädehoitoa. Ulkoista sädehoitoa voidaan käyttää myös paikallisesti jarruttamaan syöpäpesäkkeitä, jos parantava hoito ei ole mahdollinen.

Solunsalpaajat eli sytostaatit

Solunsalpaajista ei ole hyötyä levinneen kilpirauhasen syövän hoidossa. Doksorubisiini hillitsee joskus lyhyen aikaa taudinkulkua. Huonosti erilaistuneen tai erilaistumattoman kilpirauhasen syövän sädehoitoon voidaan yhdistää viikottainen paklitakseli-annos.

Kohdennetut lääkkeet eli täsmälääkkeet

Syövän biologisiin lääkkeisiin kuuluvia tyrosiinikinaasin estäjiä käytetään levinneen, radiojodista riippumattoman ja etenevän kilpirauhassyövän hoidossa. Papillaarisessa ja follikulaarisessa karsinoomassa voidaan käyttää joko sorafenibia tai lenvatinibia. Medullaarisen kilpirauhasen syövän hoidossa vandetanibilla ja kabotsantinibilla on todettu tehoa.

Etäpesäkkeinen kilpirauhassyöpä saattaa olla vuosikausia vähäoireinen ja pysyä radiologisen tutkimuksen mukaan ennallaan. Tällöin seuranta on paras vaihtoehto, eikä sairastunut hyödy hoidoista. Lääkkeillä on omat haittavaikutuksensa, joten hitaasti etenevässä ja/tai oireettomassa taudissa lääkkeistä saattaa olla enemmän haittaa kuin hyötyä.

Papillaarisen ja follikulaarisen kilpirauhassyövän seurantaan kuuluu kaulan ultraääni ja seerumin tyreoglobuliinin määritys sekä tyroksiiniannosta arvioivia verikokeita. Usein myös tarkistetaan seerumin kalsiumtaso. Radiojodihoidon jälkeen tarkistetaan usein kertaalleen TSH-stimuloitu tyreoglobuliini. Joskus tehdään radiojodikuvaus testiannoksella. Jos tyreoglobuliinipitoisuus kohoaa seurannan aikana, se voi viitata kasvaimen uusiutumiseen.

Medullaarisessa kilpirauhassyövässä seerumin kalsitoniini ja CEA-kasvainmerkkiaine kuuluvat seurantakokeisiin. Ongelmattomissa tilanteissa seurantakäyntejä on alkuvaiheiden jälkeen vuosittain.

Kilpirauhassyövän sairastaneista viiden vuoden päästä diagnoosista elossa on 92 prosenttia. Ennuste riippuu kilpirauhassyövän tyypistä ja levinneisyydestä sekä sairastuneen iästä ja yleiskunnosta.

Valtaosa kilpirauhassyövistä on hyvin erilaistuneita ja niiden ennuste on erinomainen. Harvinaisten, erilaistumattomien ja huonosti erilaistuneiden kilpirauhassyöpien ennuste on huonompi.