Nurian toinen elämä
Espanjalainen Nuria Rivas muutti kaksi vuotta sitten Euraan lähihoitajan työn perässä. Hän arvelee, ettei olisi edes huomannut tilaisuutta ilman sairastumistaan syöpään.
Kun Nuria Rivas katseli videota hoitajien työstä euralaisessa ikäihmisten palvelutalossa, hän huomasi hymyilevänsä.
Nuria oli törmännyt ilmoitukseen, jossa etsittiin kansainvälisen työnvälityksen EURES-verkoston kautta espanjalaisia hoiva-alan osaajia Suomeen. Espanjalaiset oli tarkoitus kouluttaa oppisopimuksella lähihoitajiksi ja hoiva-avustajiksi palveluasumisen yksiköihin Satakuntaan.
Arki kotikaupunki Zaragozassa oli hyvää. Rekrytointikampanjan videosta välittyi kuitenkin Nurian mielestä niin lämmin ja välitön ilmapiiri, että se herätti hänen kiinnostuksensa.
”Useimmat ihmiset muuttaisivat hetkeksi toiseen maahan asumaan, jos voisivat. Tällaisia tilaisuuksia tulee kenties vain kerran elämässä”, Nuria pohtii.
Toimintaterapeutin ja erityisopettajan koulutuksen saanut Nuria puhui miehensä Carlos Marugánin kanssa ilmoituksesta. Yhdessä he tulivat siihen tulokseen, että työpaikkailmoituksessa piili heille mahdollisuus. Nyt pariskunta on asunut kaksi vuotta Eurassa.
”Työskentelin ensin ikäihmisten palveluasumisessa, ja sopimukseni päätyttyä sain työpaikan kehitysvammaisten palveluasumisessa. Olen nauttinut työstä molemmissa paikoissa. Yritän antaa parhaani joka päivä ja ymmärtää asiakkaita sekä heidän tunteitaan ja mielipiteitään.”
Luusyöpä johti amputaatioon
Nuria ei välttämättä olisi Suomessa, ellei olisi nuorempana sairastunut syöpään.
”Olin 24-vuotias ja pelasin koripalloa. Kaaduin harjoituksissa ja löin polveni todella kovaa maahan. Polvessa alkoi tuntua outoa kipua, joka voimistui päivä päivältä. Jouduin lopettamaan koripallon pelaamisen. Muutamia kuukausia myöhemmin yksi lääkäri totesi, ettei kipu ole normaalia.”
Polvi tutkittiin tarkemmin ja Nurialla todettiin luusyöpä. Sytostaatit eli solunsalpaajahoidot aloitettiin nopeasti, ja Nurialle kerrottiin, että leikkauksen yhteydessä selviäisi, pitääkö jalka amputoida vai ei.
Nurian polvi tarvitsi myöhemmin toisen leikkauksen, jonka yhteydessä jalkaan pääsi sairaalabakteeri. Tulehdusta yritettiin nujertaa pitkään.
”En muista, kuinka monta leikkausta minulle tehtiin. Olin 30-vuotias ja viettänyt kuusi vuotta sairaaloissa, kun edessä olisi ollut jälleen yksi leikkaus ja antibioottikuuri. Mietin läheisteni kanssa, mitä kannattaisi tehdä. Päädyimme amputaatioon.”
”Minulta on joskus kysytty, olisiko jalka mielestäni pitänyt amputoida aiemmin, mutta minun piti tuntea, että tein kaikkeni jalkani eteen. Tein päätöksen oikealla hetkellä. Sen vuoksi voin nähdä niinkin vaikean asian kuin amputaation hyvänä asiana. Minulle se oli tuolloin oikea ratkaisu. Syöpä oli hoidettu, ja jalkaproteesi avasi minulle uusia ovia, uuden elämän.”
Nuria miettii, että sairastuminen muutti hänen ajattelutapaansa ja elämänkatsomustaan.
”Näen mieluummin edessäni vaihtoehtoja. Olen joutunut luopumaan monesta asiasta, joten yritän parhaani mukaan elää niin, etten kieltäydy kokemuksista, jotka ovat mahdollisia. Jos sairastuminen ei olisi muokannut katsantotapaani, en olisi ehkä koskaan kiinnittänyt huomiota rekrytointikampanjaan.”
Nuria palaa siihen, miten monet haluaisivat muuttaa toiseen maahan, mutta eivät syystä tai toisesta toteuta unelmaansa.
”Olen kuullut ihmisten sanovan, etteivät ole niin rohkeita tai että heillä on vastuita, joiden vuoksi eivät voi lähteä. Priorisoimme eri asioita. Elän elämääni intensiivisesti ja valitsin kokemukseni vuoksi tämän seikkailun ja mahdollisuuden oppia. Siinä missä sairastuminen voi avata mieltä, myös toisessa maassa ja kulttuurissa asuminen tekee niin.”
”Olen oppinut kokemukseni myötä niin paljon, että en muuttaisi itseäni enää vanhaksi Nuriaksi. Haluan olla tämä henkilö, joka nyt olen, sillä olen parempi versio itsestäni. Jos vertaan kahta elämääni, niin suosin tätä nykyistä, koska arvostan aivan eri tavalla sitä, mitä minulla on.”
Turvallinen työilmapiiri
Lähihoitajan työssään Nuria on huomannut pieniä, mielenkiintoisia eroja sosiaali- ja terveydenhuollon toimintatavoissa Suomen ja Espanjan välillä. Yksi suuri ero on se, miten asiakkaiden itsemääräämisoikeuteen ja autonomiaan suhtaudutaan.
Hoitohenkilökunnan ja asiakkaan välillä on Suomessa avoimuutta ja arvostusta, Nuria sanoo.
”Tietenkin Espanjassakin suhtaudutaan ihmisiin arvostaen. Espanjassa on suuri väestö, joista monet ovat ikääntyneitä. On usein vaikea tarjota asiakkaille yksilöllisesti sitä, mitä he haluaisivat tai tarvitsisivat. Suomessa asiakkaiden mielipiteitä ja päätöksiä kuunnellaan eri tavalla, ja yritetään luoda mahdollisuuksia toteuttaa asiat asiakkaan toiveiden mukaan.”
”Espanjassa yritämme heti auttaa, jos asiakkaan on vaikea tehdä jotakin asiaa. Suomessa pitää odottaa rauhassa, että pystyykö asiakas toimimaan itse ja tarjota apua vasta sitten, jos hän ei onnistu.”
Suomalaisessa sosiaali- ja terveydenhuollossa Nuria arvostaa myös turvallisen tuntuista ilmapiiriä.
”Hoitohenkilöstö on hyvin ammattimaista ja he tekevät sen, minkä lupaavat. Täällä ei myöskään ole sellaista tunnetta, että virheistä tuomittaisiin, vaan niitä tapahtuu ja niistä opitaan yhdessä. Espanjassa herkästi peitellään virheistä sen takia, että siellä lähdetään etsimään syyllisiä.”
Suomi on kohdellut espanjalaispariskuntaa hyvin. Talvikaan ei ollut niin paha kuin he etukäteen huolehtivat – kylmään tottui ja niksit kovalla pakkasella autoiluun oppi nopeasti. Tulevaisuuden suunnitelmat ovat Nurialla vielä avoinna.
”Olemme avoimia sille, mitä elämä tarjoaa. Pysymmekö Suomessa, matkustelemmeko vai palaammeko Espanjaan – emme ajattele niinkään sitä, mitä haluamme tehdä, vaan sitä, miltä meistä tuntuu. Juuri nyt meistä tuntuu hyvältä asua Eurassa.”
Teksti Nina Airisto
Kuvat Jussi Helttunen
