Jaksamme yhdessä paremmin

Kahdeksan vuotta sitten biokemisti Anna Lahikainen löysi rinnastaan patin. Rintasyöpä diagnosoitiin, leikattiin ja hoidettiin. Hänen miehensä Valtteri Lahikainen muistelee vaimonsa järkyttyneen ja ottaneen sairautensa kuolemanvakavasti.”
”Minä ajattelin, että kyllä tämä tästä. En silloin osannut mennä hänen maailmaansa siinä asiassa, ja se oli suhteessammekin vähän haastavaa.”

Muutaman vuoden kuluttua tauti uusi. Nyt mieskin otti asian vakavasti. Anna Lahikaisen vanhemmat Marketta ja Kari Mielikäinen, jotka asuvat Hirvensalmella, ostivat pienen sivuasunnon tyttärensä kodin läheltä voidakseen olla läsnä ja avuksi nelilapsiselle perheelle. Tauti saatiin taas hoidettua, joksikin aikaa.

Seurasi muutama vuosi hiljaiseloa, kunnes Anna Lahikaisen selkä kipeytyi, tuli yskää ja lonkkamurtuma. Syöpä oli levinnyt luustoon ja keuhkoihin. Lokakuussa 2021 Anna Lahikainen sai keuhkokuumeen, johon hän menehtyi.

”Iiro oli silloin kuusivuotias, Lasse kahdeksan, Loviisa kymmenen ja Ilona kaksitoista”, Valtteri Lahikainen sanoo.

Hän oli käynyt sairaalassa joka päivä aamuin illoin, ja tärkeistä asioista ehdittiin puhua. Lahikaisen mielestä lääkärit eivät ehkä kuitenkaan hennoneet kertoa, miten lopussa jo oltiin, joten kuolema tuli yllättäen. Lapsille oli kerrottu äidin sairaudesta avoimesti alusta alkaen, mutta siitä näkökulmasta, että ei tähän nyt olla kuolemassa.

”Pidin yllä toiveikasta linjaa. Kun Anna siinä lopussa joutui sairaalaan vakavien komplikaatioiden vuoksi, sanoin kuitenkin lapsille, että äiti voi tähän kuollakin. Ehkä isommat lapsista olivat jotain osanneet aavistaa.”

Lähiasunto oli viisas ratkaisu

Valtteri Lahikainen on ammatiltaan rakennusinsinööri ja ollut vastaavana työnjohtajana töissä arkisin aamuseitsemästä puoli neljään.

Koko sairauden ajan isovanhemmat ovat olleet hänen mielestään korvaamattomia. Marketta ja Kari Mielikäinen hankkivat kakkosasunnon kuultuaan tyttärensä sairastumisesta. Nyt he saattoivat tulla kävelymatkan päässä sijaitsevasta  asunnostaan jo aamukuudeksi ja joskus lähteä vasta iltakymmeneltä. Se, että pääsi yöksi pois, ylläpiti voimia.

”Oli viisas ratkaisu hankkia se asunto läheltä. Minulla on uniapnea, joten oli mukavaa päästä omaan rauhaan nukkumaan”, Marketta Mielikäinen kertoo.

Mielikäiset olivat jo aiemmin kokeneet, että elämä ei ole pelkkää päivänpaistetta. Heidän keskimmäinen lapsensa Reetta on syvästi kehitysvammainen. Annan kuolemaan he mielestään eivät kuitenkaan olleet varautuneet.

”Se tuli yllättäen. Tai ehkä kuolema aina tulee. Olemme mieheni kanssa yhdessä käyneet läpi nämä surut, hän on ollut minulle merkittävä tuki. Hän on ollut koko ajan läsnä – olimme sekä sairaalassa että Valtterin perheen luona aina yhdessä.”

Kari Mielikäinen muistelee laulaja Matti Siitosen eli Fredin sanoneen, että oman lapsen kuolemasta ei koskaan toivu entiselleen.

”Silloin ihmettelin Fredin sanoja, mutta nyt olen paljolti samaa mieltä. Tyttäremme kuolema vei minulta elämänhalun, mutta ei elämän iloja. Minulla ei ole pakkomiellettä oman elämäni jatkumisesta. Joka päivä tuo kuitenkin iloa, jos vain osaa ottaa sen vastaan. Iloa tuovat lapsenlapset, ystävät ja samat asiat kuin ennenkin.”

Myös Valtteri Lahikaisen omista vanhemmista oli paljon tukea ja apua.

”He asuvat Mäntsälässä, josta etenkin äitini on käynyt täällä usein”, Valtteri kertoo.

Tekeminen auttoi isovanhempia

Syksyllä 2021 kahdeksanvuotias Lasse oli partioleirillä Vihdissä. Leirin ohjaajilla oli ollut surullinen tehtävä kertoa Lasselle äidin kuolemasta. Lahikaisten kotona oli silloin Valtterin ystävä Aleksi, joka lähti hakemaan poikaa kotiin.

Marketta ja Kari Mielikäinen olivat vävynsä perheen luona ja auttoivat pitämään arjen rutiinit kasassa.

Valtteri muistelee:
”Marke on hyvä pitämään huushollia, hän laittoi ruokaa, siivosi ja auttoi lastenhoidossa kaikella tapaa. Meillä oli talohommakin vähän kesken silloin. Kari oli mukana laittamassa listoja ja tekemässä muita viimeistelytöitä. Hän oli aktiivisesti mukana myös hautajaisten suunnittelussa.”

Valtteri arvelee, että juuri tämä tekeminen ja lasten kanssa oleminen auttoi Annan vanhempia heidän surussaan. Myös hänelle itselleen lapset olivat tärkeä voimavara selviytymisessä. Valtteri otti lyhyen sairausloman, mutta lapset halusivat mennä kouluun.

Tyttäremme kuolema vei minulta elämänhalun, mutta ei elämän iloja

”Ilona sanoi, että siellä ne kaveritkin on. Hän halusi kertoa asiasta koulussa itse. Loviisa toivoi, että opettaja kertoo luokalle”, Valtteri muistelee.

Anna Lahikainen oli tehnyt väitöskirjaa, mutta työ keskeytyi sairastumiseen. Hoitojen aikana hän alkoi opiskella uuteen ammattiin yläasteen kemian ja biologian opettajaksi. Hän oli tehnyt opintojen yhteydessä luokanopettajan sijaisuuksia samassa koulussa, jota lapset kävivät.

”Koulun rehtori kävi meillä muutaman päivän kuluttua tuomassa kukkakimpun ja osanottonsa”, Valtteri sanoo.

Lahikaisen perhe oli aiemmin käynyt usein Suomen Raamattuopistolla, mutta kun aivan kodin lähelle perustettiin Lähetyshiippakunnan seurakunta, on siitä muodostunut heille tärkeä yhteisö.

”Surua lieventää jälleennäkemisen toivo ja tieto siitä, että kuolema ei ole kaiken loppu”, Valtteri sanoo.

Surevan ei kannata eristäytyä

Marketta Mielikäinen kertoo, että ikävä ei koskaan häviä, vaikka suru muuttaa muotoaan.

”lapsen kuolemaa on vaikea selittää toisille. Se tulee omaan kehoon ja iholle. Se on erilainen kokemus kuin kenenkään muun ihmisen kuolema.”

Lapsenlapsista oli kuitenkin suuri apu. Lapset vievät elämää eteenpäin, heissä on toivo. he ovat vahvoja ja elävät hetkessä.

Marketta naurahtaa muistaessaan, miten Iiro kerran sanoi: ”mumma, mä oon jo tottunut tähän”.

Vaikka lapset ovat Marketan mielestä reippaita, hänen mieleensä aika ajoin nousee heistä huoli. Silloin hän taas ”sukeltaa” perheen arkeen, järjestää talvivaatteita varastoon, siivoaa ja haluaa erityisesti olla tytöille naisen mallina.

”Lähettelen tytöille viestejä, runoja ja tarinoita sekä kerron omia ajatuksiani ja kuulumisia.”

Kari ja Marketta Mielikäinen ovat molemmat sitä mieltä, että surua ei tule tukahduttaa, mutta ei myöskään pidä eristäytyä liian pitkäksi aikaa. Lopulta pitää palata ihmisten keskelle, vastata kysymyksiin ja myös ymmärtää ystävien epävarmuus surevan kohtaamisessa.

”Meidän pitää muistaa, että elämä on rajallinen ja hyväksyä se, mitä on tapahtunut. Elämän pitää jatkua, ja pitää opetella näkemään hyvät asiat ja ilon aiheet elämässä”, Marketta sanoo.

Karin mielestä muita ei voi neuvoa, koska jokainen suree omalla tavallaan. Omasta kokemuksestaan hän silti voi sanoa:

”Mahdollisimman aktiivinen ja luonnollinen yhdessäolo lasten ja ystävien kanssa on parasta.”

Teksti: Tiina Pelkonen
Kuvat: Tomi Westerholm