Lesken elämän on jatkuttava menetyksestä huolimatta

Lapset perheineen on ollut suurin lohtu, kun  halsualaiset Eija Hietalahti ja Henry Ala-Korpi joutuivat kokemaan puolison kuoleman syöpään. Vaikeasta tilanteesta kumpikin kokee selviytyneensä eteenpäin ennen kaikkea seuraavan sukupolven avulla.

Halsualaiset Eija Hietalahti, 69, ja Henry Ala-Korpi, 60, ovat heitä, joiden on ollut kohdattava puolison kuoleminen parhaassa iässä parantumattomaan sairauteen, syöpään.

Vuonna 1962 syntynyt Ulla Ala-Korpi sairasti gynekologista syöpää kymmenen vuoden ajan. Vuonna 1951 syntynyt Arto Hietalahti puolestaan menehtyi kahdessa vuodessa paksunsuolen syöpään. Kumpikin kuoli lokakuussa 2019.

Lapset perheineen suurin lohtu

”Lapset ja lapsenlapset ovat olleet elämänlankana, he antavat merkityksen”, Henry Ala-Korpi kiteyttää.

Tukensa on osoittanut myös pieni yhteisö: keskipohjalaiskunnassa on asukkaita vain hieman yli tuhat.

”Ullan viimeisinä viikkoina moni kävi häntä hyvästelemässä kotonamme, ja vielä kuoleman jälkeen väkeä kävi paljon”, hän muistelee.

Henry Ala-Korpi on maanviljelijä ja hevostilallinen, jonka on ollut aina keskityttävä myös tallin eläimiin, puolison kuoltuakin.

”Raveissa tietenkin myös aikoinaan tapasimme Kaustisella. Kihloihin menimme joulunaikaan 1983 ja naimisiin kesäkuun lopussa 1986. Lapsemme Kati ja Matias perheineen asuvat Etelä-Suomessa”, Henry Ala-Korpi kertoo.

” Käytännön hommat odottivat, ja ajattelin, että itse on eläimet hoidettava. Ei ehtinyt pysähtyä, enkä osaa olla, jos ei ole tekemistä. Hevoset ovat myös hyviä kuuntelemaan”, Henry Ala-Korpi pohtii.

Pitkään kiireisenä pitivät myös tilan paperiasioiden haltuun ottaminen. Päävastuu niistä oli ollut Ullalla.

”Haudalla kävin pitkään viikoittain, mutta muutoin en juurikaan ehtinyt pysähtyä surutyöhön. Nyt kun kuolemasta on toista vuotta, olen kokenut kauheaa ikävää ja surua. Kun käytännöt rullaavat, se on antanut tilaa surulle”, Henry Ala-Korpi sanoo.

Henry otaksuu, että ajankulu kuitenkin tekee tehtäväänsä.

”Ja tarvitseeko Ullan kuolemasta ainakaan vielä selvitäkään, eihän siitä ole vielä kahtakaan vuotta”, hän huomauttaa.

Työnteon, keskustelemisen ja sukulaisten ja ystävien tapaamisen lisäksi hän on kokenut tärkeänä osallistumisen.

”Tein kaikille heti selväksi, että en jää kotiin mököttämään vaan lähdin seuraavalla viikolla Ullan kuolemasta kuoromme harjoituksiin. Kotona laulan karaokea. Käyn myös jumpalla, ja sinnekin lähdin heti. Ajattelin, että osallistumista on turha pitkittää”, Henry sanoo.

”Anoppini on hyvä tyyppi. Hän kannustaa ja kyselee kuulumisia. Äitini on entinen koulunkeittäjä, joka tykkää laittaa ruokaa. Käyn vanhempieni luona syömässä kerran päivässä. Isäni on hyväkuntoinen 86-vuotias, hän auttelee yhä tallilla”, Henry kiittää.

Eija Hietalahdella on joukkueellinen perhettä tukenaan

”Uskon merkityksellisiin sattumiin elämässä: me tapasimme Arton toisemme Halsualla 70-luvun alussa, ja ehdimme olla 45 vuotta naimisissa. Saimme neljä lasta: Jussin, Johannan, Juuson ja Jarnon. He asuvat perheineen eri puolella Suomea: meidän joukkueemme on nykyään 17-henkinen”, Eija Hietalahti kertoo.

”Naapurit ovat ihania. Ottavat huomioon. Vaikka olen yksin ja viihdyn paljon yksinäni, en ole yksinäinen”, Eija Hietalahti kokee.

Kun tapaamiset ovat mahdollisia, varsinkin silloin Hietalahden perheessä viljellään myös keskinäistä sisäpiirin hurttia huumoria, jonka omanlaisensa sävyt ja tasot tuovat paljon lohtua. Eijalle tärkeää on myös yhteydenpito kälyjensä kanssa.

Eija purkaa tunteitaan myös neuloessa, rieskaa leipoessa ja sienimetsässä. Niiden parissa hän nauttii myös hiljaisuuden hoivasta, mutta täysi äänettömyys tuntuu vieraalta.

”Minun kirkkoni on iso kuusikko Halsuan Hietalahden kylällä, missä kasvaa suppilovahveroita. Siellä on mukava rämpiä ja hiljentyä, halata puita”, Eija Hietalahti sanoo.

Eijalle on ollut tärkeää myös tuntea ja elää vaikeitakin tunteita, ja ne ovat vain ryöpsähtäneetkin pintaan. Niitä hän käy läpi yleensä kotona ja yksin.

”Heti alussa surin ja itkin, olin vihainenkin, käperryin itseeni. Työssäni vanhainkodilla laitoin paljon vanhuksia arkkuun: silti puolison kuolema oli jysähdyttävä. Tuntui epäoikeudenmukaiselta. Sitten korona jyräsi sumunkin läpi”, Eija kertaa.

”Muistoesineeksi on jätetty kravatti: se riittää kodissa, joka kuitenkin kaikkialla henkii Artoa.”

Perheyhteys korostunut

Nyt, kun puolison kuolemasta on kulunut pian kaksi vuotta, sekä Eija Hietalahti että Henry Ala-Korpi kokevat, että eniten heitä kumpaakin ovat kannatelleet eteenpäin omat lapset ja lastenlapset. Kummassakin perheessä perheenjäsenten yhteys toisiinsa on ollut alun perinkin tiivis.

Tapaamisiin korona-aika ei ole voinut olla vaikuttamatta: siksi älypuhelimeen tallentuneet ja lähetetyt videoklipit lastenlapsista ovat aiempaakin merkityksellisempiä aarteita.

”Onneksi älypuhelimet ovat”, Eija arvostaa.

Lohtua ovat tuoneet myös unet: sekä Eija että Henry ovat nähneet unta, jossa puoliso on kertonut kaiken olevan hyvin, hätää ei ole.

teksti: Anne Saarikettu
kuvat: Ulla Nikula